Minusta parasta elämässä on matka. Ja siinä onkin koko tragediani. Jos jokin on tässä elämässä järisyttänyt perusturvallisuuttani, niin yhteishaku. Minun kohdallani ensimmäiset yhteishaut osuivat aikaan, jolloin kukaan ei ollut vielä kuullutkaan elinikäisestä oppimisesta. Siihen aikaan valittiin ammatti, ja siinä pysyttiin eläkeikään asti, ellei jokin luonnonmullistus - kuten sairaus tai talouslama - pistänyt suunnitelmia uusiksi. Jos pisti, kyseessä oli ilman muuta maailmanloppu, ja ihmisten resilienssi näiden muutosten edessä olematon. Ajatukseen ammatinvaihdosta liittyi epämääräistä häpeää. Lukio oli helppo valinta. Siellä sai haahuilla vielä kolme vuotta opiskelemassa kaikenlaista kiinnostavaa. Isojen, loppuelämää koskevien päätösten tekeminen rajoittui arpomiseen pitkän ja lyhyen matikan välillä. Lukiosta puuttui valinnanvaikeus, arkkiviholliseni. Se oli kuin kolmen vuoden turvallinen pakkopaita: valinnaisaineita oli äärimmäisen vähän ja opinnot niin tiukkaan napitetut, että esime...
En kirjoita tätä blogia kenellekään. Se on vapauttavaa; ei ole edes tarpeen miettiä, minkälainen otsikko, aloitus tai nosto polskuttaisi hakukoneoptimoinnissa helpoimmin katiskaan, mikä koukuttaisi, mikä sokeeraisi, mikä pysäyttäisi. Sellaisia olen miettinyt työkseni nyt kuusitoista vuotta. Juuri nyt tuntuu mukavalta ihan vain kirjoittaa. Täällä pitäisi siivota. Mies, pyhimys ihmiseksi, lakaisi roskat lattialta ja täytti astianpesukoneen. Tyhjensin keittiön pöydän, laitoin liinan ja sytytin kynttilän. Näin on oikein hyvä. On vuoden viimeinen päivä. Vuosi oli paha rasti ihmiskunnalle, minä olin yksi muurahainen miljardien joukossa eikä siitä sen enempää. Mielessä on välähdyksiä ja ajatelmia. Ei mitään erityistä yhteenvetoa, punaista lankaa eikä synteesiä. En tiedä, olisiko syytä huolestua. Ihmisen aivot tapaavat toimia toisin; mieli rakentaa elämästä punosta, narratiivia, jossa kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on jokin tarkoitus joka paljastuu ehkä vasta paljon myöhemmin, kuljetaa...