En kirjoita tätä blogia kenellekään. Se on vapauttavaa; ei ole edes tarpeen miettiä, minkälainen otsikko, aloitus tai nosto polskuttaisi hakukoneoptimoinnissa helpoimmin katiskaan, mikä koukuttaisi, mikä sokeeraisi, mikä pysäyttäisi. Sellaisia olen miettinyt työkseni nyt kuusitoista vuotta. Juuri nyt tuntuu mukavalta ihan vain kirjoittaa.
Täällä pitäisi siivota. Mies, pyhimys ihmiseksi, lakaisi roskat lattialta ja täytti astianpesukoneen. Tyhjensin keittiön pöydän, laitoin liinan ja sytytin kynttilän. Näin on oikein hyvä.
On vuoden viimeinen päivä. Vuosi oli paha rasti ihmiskunnalle, minä olin yksi muurahainen miljardien joukossa eikä siitä sen enempää. Mielessä on välähdyksiä ja ajatelmia. Ei mitään erityistä yhteenvetoa, punaista lankaa eikä synteesiä. En tiedä, olisiko syytä huolestua. Ihmisen aivot tapaavat toimia toisin; mieli rakentaa elämästä punosta, narratiivia, jossa kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on jokin tarkoitus joka paljastuu ehkä vasta paljon myöhemmin, kuljetaan menneisyydestä tulevaisuuteen, alusta loppuun, notkosta noustaan vahvempina ja selviytymisestä voimaa ja viisautta ammentaen.
Mitäkö sitten mietin? Kun istuin melkein tyhjässä bussissa ostoskasseineni ja odotin sen lähtöä, seurasin kuskien vuoronvaihtoa. Ystävällisiä tervehdyksiä kollegalle.
"Ei ole paljon ihmiset nyt", lähtijä raportoi nostaessaan reppuaan selkäänsä.
"Ei ole. Onko kaikki mennyt mökkile."
Kuskit nauroivat, ehkä yhteisymmärryksen merkiksi, ehkä vain siksi, että meidän kaikkien on sillä tavoin mukavampi. On ihmisiä, jotka ymmärtävät vielä: voimme elää myös näin, toinen toisemme mieltä kannatellen.
Miten hienosti nuokin tuossa pärjäävät, minä mietin. Käyvät kepeää, hyväntuulista keskustelua suomeksi ja naureskelevat tottuneesti ja tuttavallisesti meidän eriskummallisille tavoillemme. Ne heräävät ja menevät nukkumaan ja harjaavat hampaansa ja katsovat uutisia kotimaastaan käsittämättömiin aikoihin ja ajavat maskit naamallaan näitä isoja busseja, joita minä en osaisi edes käynnistää. Vievät ihmiset koteihinsa turvallisesti, osaavat liikennesääntönsä ja hoitavat hommansa. Minuun tulvahti vahva, odottamaton tunne, jota en oikein osannut sanoittaa tai käsitellä. Häkellykseeni räpsin muutaman kuvan tyhjistä bussinpenkeistä langaksi, jota pitkin pääsisin ehkä vielä tuokioksi suunnistamaan takaisin tähän höpsöön, ohimenevään, ensirakastumista muistuttavaan elämänriemuun.
Hyvää uutta vuotta sinulle, joka elit kanssani samalla planeetalla, hengitit samaa ilmaa ja jaoit kanssani tämän erikoisen, erikoisen vuoden.
Kommentit
Lähetä kommentti