Siirry pääsisältöön

Niin ovat toiset meistä laivoja


Minusta parasta elämässä on matka. Ja siinä onkin koko tragediani.

Jos jokin on tässä elämässä järisyttänyt perusturvallisuuttani, niin yhteishaku.

Minun kohdallani ensimmäiset yhteishaut osuivat aikaan, jolloin kukaan ei ollut vielä kuullutkaan elinikäisestä oppimisesta. Siihen aikaan valittiin ammatti, ja siinä pysyttiin eläkeikään asti, ellei jokin luonnonmullistus - kuten sairaus tai talouslama - pistänyt suunnitelmia uusiksi. Jos pisti, kyseessä oli ilman muuta maailmanloppu, ja ihmisten resilienssi näiden muutosten edessä olematon. Ajatukseen ammatinvaihdosta liittyi epämääräistä häpeää.

Lukio oli helppo valinta. Siellä sai haahuilla vielä kolme vuotta opiskelemassa kaikenlaista kiinnostavaa. Isojen, loppuelämää koskevien päätösten tekeminen rajoittui arpomiseen pitkän ja lyhyen matikan välillä. Lukiosta puuttui valinnanvaikeus, arkkiviholliseni. Se oli kuin kolmen vuoden turvallinen pakkopaita: valinnaisaineita oli äärimmäisen vähän ja opinnot niin tiukkaan napitetut, että esimerkiksi taideaineita tai kieliä ei ollut mahdollista opiskella yhtään enempää, vaikka kuinka olisi halunnut. Minä olisin jo silloin halunnut opiskella vähän kaikkea.

Mutta kolmas vuosi tuli vastaan vauhdilla. Yhteishaku kohosi edessä kuin pystysuora seinä jossain armeijan temppuradalla. Tuosta pitäisi leiskauttaa yli, mutta millä tyylillä? Ajatus siitä, että olin tässä nyt valitsemassa jotakin, joka määrittäisi koko loppuelämäni, oli kestämättömän ahdistava. Tai ei, se oli jotain pahempaa; se oli ihan puhdasta kidutusta.

Minä rakastin koko teini-ikäisellä mustavalkoisuudellani kaikkea, mikä ei päätynyt vakituiseen duuniin ja tiilitaloon puolison, kahden lapsen ja labradorinnoutajan kanssa. Olin kroonisen hulluna Rosa Liksomin CV:hen; tiettävästi maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli työskennellyt elämänsä aikana sekä maatalouslomittajana, tiskaajana, tarjoilijana, leipurina, nuorisotyöntekijänä, radiotoimittajana että kirjailijana, asunut kolmessa suurkaupungissa ja opiskellut kahta eri pääainetta kolmessa eri yliopistossa. Rosa Liksom oli oljenkorteni, todiste siitä, että se oli mahdollista. En ollut vielä lainkaan tietoinen siitä, että maailmassa oli kokonainen heimo meitä, jotka potivat tätä samaa kuumetta, sammumatonta elämännälkää, joka pakotti meidät ulos raameista ja tekivät meistä vähän omituisia, koko ajan samaan aikaan oikeassa ja väärässä paikassa olijoita.



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minä halusin pääasiallisesti kahta asiaa. Minä halusin auttaa, ja minä halusin seikkailla. Hätäratkaisuksi löytyi englanninkielinen hoitoalan koulutus, jonka lukion opo kaivoi puhelinluettelon paksuisesta yhteishakukirjasta. (Silloin oli sellaisia, ja niiden selaaminen sai pääni pyörälle, koska olisin halunnut valita seitsemän tai kahdeksan eri opintokokonaisuutta, eikä mikään varsinaisesti tuntunut miltään taianomaiselta kutsumukselta.)

Jo opintojen alkuvaiheessa löysin uuden roolimallin: freelancer-luennoitsijan, joka opetti paitsi fysioterapiaa myös taideaineita. Hänen työuransa oli eriskummallinen viritelmä, ja urakehityksestä puhuessaan hän kertoi tavoitteekseen tarinankertojan pestin jossain mukavassa pubissa. Sellaisia oli kuulemma ollut Briteissä joskus ennen vanhaan. Minä halusin olla hän. Pänttäsin päähäni mikrobiologiaa ja fysiologiaa, joista en saanut sen kummempaa tyydytystä, piirtelin konseptipapereiden reunoihin ja mietin, olinko sittenkin tullut valinneeksi väärän alan. Olisin vaihtanut, mutta olin hävittänyt ylioppilastodistukseni johonkin muutossa.

Valmistuminen ei ihmeemmin lievittänyt ahdistustani. Olin parhaimmillani liikkuvassa keikkatyössä, koska en löytänyt mistään sitä omaa paikkaani, josta kaikki aina puhuivat. Minkäänlaisen toimen hakeminen ei tullut kysymykseenkään, pelkkä ajatuskin paikalleen jumittamisesta ahdisti. Kirjoitin kirjan käsikirjoituksen ja sain hylsyn viidestä kustantamosta. Tilasin gerontologian perusopintojen oppimateriaalit avoimesta yliopistosta. Ne tulivat kotiini isossa kirjekuoressa. En saanut opintoja alkuun, en oikein osannut. Tässäkö se elämä sitten oli?

Jos voisin nyt mennä sinne, missä se parikymppinen elämännälkäinen ja utelias ihminen eli elämäänsä kroonisen huolestuneena tulevaisuudestaan ja siitä, mikä hänestä tulisi isona, kertoisin hänelle aivan ensimmäiseksi tämän:

Kaikki se, mitä sinulle kerrottiin ammatinvalinnasta, on historiaa. Unohda kaikki se, mitä kuulit. Se on ohi, ajat ovat muuttuneet. 

Katso ympärillesi. Näet valtameren. Meressä ei ole uria, polkuja eikä valmiiksi höylättyjä latuja - ne ovat vain kertomus, johon uskoimme. Todellisuus on aavaa merta, jota et voi hallita etkä ennustaa. Se myrskyää, kätkee karikoita, kaataa pursia, tekee leskiä, eikä sinun suunnitelmillasi, sinun tekemilläsi turvarakennelmilla, ole sen pysäyttämättömässä liikkeessä mitään merkitystä. Mutta on muutakin: voit kääntyä mihin haluat, säädellä vauhdin itse, tehdä itse oman matkasi. Mennä päin myrskyä tai väistää sen. Ja nyt, nosta pelon ankkuri ja anna potkurin soida; tuolla jossain on sinun elämäsi.

Nyt olen vähän päälle nelikymppinen, ja CV:ni on kuin sienirihmasto. Se koostuu kaikenlaisesta sellaisesta, mikä kiinnostaa, minkä koen tärkeäksi, tai mitä olin aina halunnut kokeilla. Jälkiviisaana totean, että olinhan minäkin jo ennen varsinaisia haahuiluvuosiani vaikka missä: hampurilaisravintolassa, lastenvahtina, ulkomailla työharjoittelussa, sairaaloissa ja henkilökohtaisena avustajana. Kun aloin etsiä vaihtoehtoa hoitoalalle, välivuosi paisui välivuosiksi, joiden aikana vaihdoin kaksi kertaa ammattia, tein töitä koiratarhalla vapaaehtoisena ja kokeilin siipiäni maailmalla. Aina välillä olen palannut hoitoalan perusduuniin, koska olen todennut sen olevan työtä, jota rakastan koko sydämestäni. Olen pysytellyt kahden sateenvarjon alla: minun juttujani ovat terveysala ja kirjoittaminen. Näistä kahdesta on kuitenkin syntynyt mitä mielenkiintoisimpia kombinaatioita, eikä uralle ole mahtunut montakaan tylsää hetkeä.

Nyt on taas muutoksen aika, erään aikakauden loppu ja toisen alku - tai ehkä loppujen ja alkujen näkeminen jatkumoissa on vain aivojen tapa hahmottaa, punoa tapahtumia tarinoiksi. Yhtä kaikki, olen hakeutumassa uudenlaisiin tehtäviin, ja jos saan mahdollisuuden, joudun laittamaan itseni likoon aivan uudella tavalla. Oppimaan uutta, liikkumaan, mokaamaan, iskemään päätä seinään ja kehittymään ammattilaisena ja ihmisenä. Se on loppujen lopuksi sitä, mistä pidän kaikkein eniten. Liike, elinikäinen oppiminen, entisten osaamisalueiden päälle rakentaminen ja hypyt tuntemattomaan. Olen täyttänyt kaksi hakemusta. Kun hain näihin tehtäviin, totesin hakemuksissani, että olen tehnyt vähän kaikenlaista, kuten luettelosta näkyy. Pitkää, syvää kokemusta puuttuu, mutta muutosketteryyden puutteesta tuskin voi rokottaa. Oli iloista ja lohdullista, että kumpikin taho soitti:

Tulisitko haastatteluun?


Voi olla, että myös meille haahuilijoille, uteliaille maailman ahmijoille, sivupolkujen ja ihmeellisten luolien ja vastavirtausten houkuttelemille eksyileville lampaille, on tässä maailmassa tilaa ja oma paikka. Ajatus on lohdullinen ja helpottava. Toivoisin sitä levitettävän aktiivisesti siellä, missä parhaillaan mutustellaan yhteishaun tuloksia ja valmistaudutaan alkavaan syksyyn, ehkä vähän epävarmoina siitä, onko tämä tosiaan sitä, mitä elämältäni haluan. Jos haluat elämältä elämää, mitään ei ole vielä menetetty.

Niin ovat toiset meistä

Laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin

(Mikko Haljoki)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Isot Koot

Olen herännyt kirjoittamattomuuskoomasta. Kooman etiologiaa: jos kirjoittaa työkseen ja tuottaa opintojen takia joka käänteessä viiden sivun esseitä, voi näköjään äkkiä alkaa tuntua siltä, että minkä tahansa asian reflektointi tviittiä pidemmässä kirjallisessa muodossa on turhaa. Miksi kirjoitan, kenelle tai mihin tarkoitukseen? Ketä kiinnostaa? Mitä väliä sillä on, mitä minä kaikista maailman ihmisistä täällä pohdin ja ajattelen? Aika usein tuntuu siltä, että tähän maailmaan ei tarvita enää yhtään enempää sanoja eikä sanojia. Kaikki tässä maailmassa on jo vähintään kertaalleen sanottu. Maailma on täynnä esimerkiksi kirjastoja, jotka ovat täynnä kirjoja, joita ihmiset ovat jo aikoja sitten lakanneet lukemasta. Tunnen kirjaston myyntihyllyllä aina epämääräistä surua. Kirjat, joita kukaan ei enää halua avata, ovat kuin kuolleita. Niiden ruumiita myydään eurolla minun kaltaisilleni, jotka säälivät niitä ja haluavat antaa niille vielä hetken tekohengitystä, ennen kuin ne vetävät viimeis...

Joie de vivre ja joukkoliikenne

 En kirjoita tätä blogia kenellekään. Se on vapauttavaa; ei ole edes tarpeen miettiä, minkälainen otsikko, aloitus tai nosto polskuttaisi hakukoneoptimoinnissa helpoimmin katiskaan, mikä koukuttaisi, mikä sokeeraisi, mikä pysäyttäisi. Sellaisia olen miettinyt työkseni nyt kuusitoista vuotta. Juuri nyt tuntuu mukavalta ihan vain kirjoittaa. Täällä pitäisi siivota. Mies, pyhimys ihmiseksi, lakaisi roskat lattialta ja täytti astianpesukoneen. Tyhjensin keittiön pöydän, laitoin liinan ja sytytin kynttilän. Näin on oikein hyvä. On vuoden viimeinen päivä. Vuosi oli paha rasti ihmiskunnalle, minä olin yksi muurahainen miljardien joukossa eikä siitä sen enempää. Mielessä on välähdyksiä ja ajatelmia. Ei mitään erityistä yhteenvetoa, punaista lankaa eikä synteesiä. En tiedä, olisiko syytä huolestua. Ihmisen aivot tapaavat toimia toisin; mieli rakentaa elämästä punosta, narratiivia, jossa kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on jokin tarkoitus joka paljastuu ehkä vasta paljon myöhemmin, kuljetaa...

TIssit - yhden rintavarustuksen tarina

Rintani alkoivat kasvaa niin aikaisin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Olin hädin tuskin yhdeksänvuotias. Kurkistelin orastavia pullistumia paidankauluksesta epäuskosta ja häpeästä pihisten ja ymmärsin, että suhteestamme oli tuleva traumaattinen. Pienet palleroiset rinnanalut sai onneksi talvella piiloon paksuilla villapaidoilla. Mutta kesällä oli jo toinen juttu. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen sivistymätön suurileukainen kotonamme vieraillut ukko kajautti ilmoille, että "tyttö on ruvenna naesistummaan". Näitä kommentteja tuli sitten jatkossa säännöllisin väliajoin. "Oho, tytöllä on ruvenna tissit kasvammaan!" "Mitkäs pallot ne tuossa?" Tällainen jäätävä moukkamaisuus oli 80-luvun agraari-Suomessa täysin jokapäiväistä ja hyväksyttyä. Tai no, äitini ei välttämättä pitänyt näistä kommenteista, mutta ei hän ehättänyt kommentoijia nuhtelemaankaan - hänelle kaikenlaiset vähänkään seksuaalisuuteen viittaavat ilmiöt olivat melko hankalia puheenaiheita. Ei...