Auvoisaa elokuuta! Jos tässä viikon sisällä olen jotakin ajatusta kuullut toistettavan, niin sitä, että on ihanaa kun koulut alkoivat. Sitä mieltä ovat toki myös meidän tuore eskari ja ekaluokkalainen, mutta se on vielä pientä. Äidit vellovat kollektiivisessa euforiassa, jonka paksuutta on vaikea sanoin kuvata. Olen törmännyt jo ainakin pataljoonaan äitejä, jotka huokailevat, miten ihanaa tämä on.
Olen yksi heistä. Se, että istun tässä kahvikuppini kanssa keittiössä ypöyksin ja nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä, herättää minussa jonkinlaista närkästystä itseäni kohtaan. Huonoa omaatuntoa.
Mikäs nyt on? Eikö onni kelpaa, nirppanokka?
Ainakin vuosikymmenen ajan sinkuttelin, etsin sitä ihmistä, jonka kanssa asiat natsaisivat ja voitaisiin rakentaa jotakin yhdessä. En osannut etsiä oikein. Sitouduin systemaattisesti ihan vääriin ihmisiin. (Sen huomasin tosin vasta yli kolmekymppisenä Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirjan äärellä.) Valmistauduin mielessäni viettämään loppuelämäni yksin, ja ajatus täytti minut alakulolla. Minä halusin ympärilleni elämää ja perheen, jonkun, jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Olin kuin rakastamisen ja huolehtimisen tarpeella täytetty ämpäri. Halusin kipeästi olla jollekin ihmiselle tärkeä, hyödyllinen, välttämätön. Kun kohdalleni sattui joku pahaa-aavistamaton, hän sai koko ämpärillisen niskaansa, halusipa hän sitä tai ei. Jos törmäsin tyyppiin, joka vielä vähän etsi omaa polkuaan, telläydyin väkisin oppaaksi; raivasin esteitä, hoivasin ja potkin elämässä eteenpäin. Jos törmäsin tunneköyhään ilkimykseen, myötäilin hänen tunnetilojaan ja aloin tiedostamattani muuttaa itseäni sellaiseksi versioksi itsestäni, josta hänen olisi ehkä helpompi pitää. Annoin anteeksi aivan käsittämättömiä urpoiluja. Neuloin sukkia, joissa oli hämmästyttäviä kirjontakuvioita, vaikka en todellakaan ole käsityöihmisiä. Autoin taloudellisesti. Kun itketti, minun olkapääni oli kuin jättimäinen nenäliina, joka kuivasi mitkä tahansa krokotiilinkyyneleet. Olin sata kertaa valmis jättämään oman elämäni ja muuttamaan suunnitelmiani, pakkaamaan laukkuni, myymään irtaimistoni, jos joku kokisi elämänsä olevan vajaa ilman minua ja haluaisi meidän ratsastavan yhdessä auringonlaskuun. Kerta toisensa jälkeen satuloin hevoseni ja karautin matkoihini yksin, tai kuuntelin loittonevien kavioiden kopinaa pimenevässä illassa ja mietin, mitä olisin voinut tehdä vielä vähän paremmin kelvatakseni. Minussa oli pakko olla jotain vikaa. En ikinä ollut kenellekään maailman tärkein.
Hetkinen! Olisin kyllä ollut. Ne ihmiset, jotka kiinnostuivat minusta vakavassa mielessä, siirsin mahdollisimman kiltisti ja kauniisti sivuun. Ks. kohta "tunnelukot".
En minä osannut sitä juttua. Suurimman osan elämästäni olen rakastanut ihan väärällä tavalla, ja osa siitä johtuu ihan varmasti siitä, että olen itse tullut rakastetuksi milloin milläkin tavalla, lapsuudesta saakka. Minua on rakastettu, mutta olen jäänyt toiseksi milloin kenellekin: pöytäviinapullolle, ihanalle punatukkaiselle treenikaverille tai Jeesukselle. Minun on pitänyt oppia ostamaan rakkautta olemalla kiltti, huomaamaton, reipas, fiksu tai helkutin kova tekemään töitä. Koulussa opetetaan todella monenlaisia asioita, mutta näitä elämän tärkeimpiä - miten tätä elämää eletään, miten itsestä pidetään huolta, miten rakastetaan - niin, mikä siinä on, että niitä ei opeteta missään? Jokaisen on keksittävä pyörä uudelleen.
En ehkä onnistunut ratkomaan niitä lukkoja, mutta tapasin tyypin, joka solahti elämääni kaikella luonnollisuudella, aivan kuin hän olisi aina kuulunutkin sinne. Meillä on nyt perhe.
Niin sitä minä vain, että jos on jokseenkin koko elämänsä halunnut olla olematta yksin, niin miksi se tunne silti iskee välillä? Se on joskus kuin alkava päänsärky, pieni jomotus. Joskus se on pakottava, tuntuu, että ei saa kunnolla happea. Joskus se räjähtää silmille, saa huutamaan.
Pakko päästä vähäksi aikaa johonkin. Joogaleirille, lenkille, sieneen. Vaikka äänieristettyyn tankkiin. Tai ei, menkää te. Laskemaan mäkeä, uimaan, pihalle, viikonloppureissulle. Joo, en jaksa nyt tulla mukaan. Haluan istua tässä ja kuulla pakastimen hurinan.
Suurin osa minusta haluaa olla läsnä, tarpeellinen ja siellä, missä tarvitaan. Mutta jotta pystyn siihen, minun on välillä saatava telakoitua omiin ajatuksiini, hiljaisuuteen ja rauhaan. Joku psykologi kirjoitti joskus hienosti, että yksinäisyys on joillekin ihmisille perustarve, vähän niin kuin ruoka ja uni. En tykkää siitä, että kaikki nykyisin diagnosoidaan joksikin, mutta minussa asuu pikkuruinen erityisherkkä introvertti; se menee joskus ihan tolaltaan kauheasta hässäkästä ja metelistä. Se ahdistuu siitä, että sen pitää toimia kaikkien maailman tunteiden kaatopaikkana kahdelle pienelle, jotka eivät vielä läheskään aina osaa hillitä itseään eivätkä ajatella järkevästi. Se rakastaa ja on onnellinen tullessaan rakastetuksi, mutta kun sekä mies, poika, tytär että kissa ovat sen ympärillä, yllä, päällä, naamalla ja kainaloissa halaamassa ja pussaamassa ja kehräämässä ja tankkaamassa lämpöä ja läheisyyttä, niin joskus sen tekee mieli juosta karkuun. Joskus siitä tuntuu, että sen tankki tyhjenee. Kun ei koskaan elämässään ole vielä saanut sellaista osakseen, niin se kaikki on yllättäen aika outoa ja vierasta. Kyllä, joskus vähän ahdistavaakin. Mutta kun se hysteerinen pikku kana saa vähän aikaa huilata, niin simsalabim: minusta tulee ihan mukiinmenevä äiti.
Ja jos minulla juuri nyt on vähän levoton olo ja haaveilen yöstä Omenahotellissa seuranani korvatulpat ja pino vanhoja Valittuja Paloja, niin se johtuu ehkä siitä, että olen ollut kunnolla yksin viimeksi... Ööö, helmikuussa?
Ne heräävät tuolta kohta. Niille pitää laittaa reput, aamupalat, retkieväät, liikuntavaatteet. Niitä pitää pussata, halata, kannustaa, hoivata. Ne pitää rakastaa sellaisiksi, että ne tulevat vahvoiksi, kauniiksi ja viisaiksi, että niistä säteilee hyvää, joka kasvaa ja ravitsee muita. Ne pitää rakastaa sellaisiksi, että kestävät tuolla ulkona. Paremmiksi, paljon paremmiksi rakastamaan kuin äiti.
Siksi minä tarvitsen nyt tämän kupin kahvia. Edessäni on elämäni tärkein tehtävä.
Kommentit
Lähetä kommentti