Olin yhdessä tosi hienossa valokuvanäyttelyssä. Sen nimi oli Kotini on metsä. Näyttely on syntynyt osana suomalaisten metsäsuhteita pohtivaa projektia. Sen yksi kantava teema on se, että meillä suomalaisilla on metsään ihan omanlainen suhde, ja aika keskeinen osa sitä omanlaisuutta on monimuotoisuus; metsänomistaja, luontoaktivisti, metsästäjä, biologi ja monitoimikoneen kuljettaja muodostavat metsään kukin omanlaisensa suhteen. Ja kuitenkin näyttelystä jäi käteen sellainen ajatus, että kenenkään metsäsuhdetta ei tarvitse kovin paljon raaputella, kun pinnan alta löytyy hyvin syvällinen ja henkilökohtainen ulottuvuus - metsällä on taipumus koskettaa. Metsänomistaja, joka tekee aukkohakkuun, saa ehkä metsästä tilinsä - mutta samalla hän voi jollain aivan erityisellä tavalla rakastaa sitä tunnetta, kun hän näkee, miten nopeasti uudet taimet alkavat kurkottaa kohti taivasta. Metsässä on jotain ikuista, meistä piittaamatonta.
Jos haluat kurkistaa Kotini on metsä -projektin tarinoihin ja kuviin, voit tehdä sen täällä.
Tänään minulla oli vähän paha mieli. Laitoin lököhousut jalkaan ja lähdin puolukkaan.
Huomaan tekeväni tätä aika usein; kun on mietittävä jotain, saatava olla hiljaa, ladattava akkuja, kun elämässä on ollut liikaa kaikkea, ei ole oikein muuta paikkaa saada päänsä järjestykseen kuin lähimetsä.
Ei minulla oikein ole erityistä ajatusta siitä, miksi näin on. Metsäsuhteeni on tavallistakin tavallisempi, siinä ei ole mitään juhlallista eikä hienoa, ylevää eikä oivaltavaa. En ole kokenut metsässä mitään valaistumisia, en ole enemmän enkä vähemmän metsäihminen kuin joku muu, enkä koe ymmärtäväni tai saavani siitä jotain mitä muut eivät. En edes halua analysoida puhki jotain näin arkista - se tuntuisi siltä, kuin tekisi syväanalyysin tiskauksesta tai varpaankynsien leikkaamisesta. Minä vain olen viettänyt tällä tavoin aikaa aina.
Nyt on syksy, lempivuodenaikani.
Pidän syksyssä erityisesti tuoksusta, viilenneestä ilmasta ja väreistä. Minusta on mukavaa mennä metsäpoluille lenkille, kun sataa. Pidän vihreistä sammalmatoista, jäkälien peittämistä kalliokummuista. Pidän linnuista; alkukesän raivoisa pesintälörpötys on vaiennut, mutta jos on oikein onnekas, voi välillä kuulla jonkun petolinnun yksinäisen kiljahduksen. Pidän sienistä, marjoista ja pudonneista lehdistä. Ja siitä, miten luonto tekee ikuiselta tuntuvaa matkaansa vuodenajasta toiseen.
Mytologisessa ja uskonnollisessa symboliikassa tunnetaan ikivanha symboli nimeltä Ouroboros. Ouroboros on kai kreikkaa ja tarkoittaa hännänsyöjää. Se kuvataan yleensä käärmeenä tai lohikäärmeenä, joka syö omaa häntäänsä. Se kuvaa ikuisen kiertokulun sykliä; kaikki loppuu, ja kaikkea seuraa aina uusi alku.
Luonnon kuolemakin on vain asia, joka on. Jotkut tuntevat syksyllä olonsa surumielisiksi, kun taas minusta syksy on vuodenajoista se, jolloin on helppo olla onnellinen. Syksyllä on usein aurinkoa, värejä ja turvallisia, toistuvia rutiineja. Jalat vievät usein metsään. Siellä on helppo hengittää. Todistaa taas kerran, miten elämä jatkuu jatkuvan muutoksen, uudistumisen, kuolemankin kautta.
Jotta jokin asia voisi tulla, jonkun toisen asian on mentävä. Välillä on viisautta vaieta, lakata vaatimasta. On viisautta, että uskaltaa astua syrjään, hiljentyä odottamaan uuden alkua. Opettelen tätä nyt, yhdessä näiden lehtien ja haalenneiden ruohonkorsien kanssa.
Ole hiljaa. Odota.
Kommentit
Lähetä kommentti