Rintani alkoivat kasvaa niin aikaisin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Olin hädin tuskin yhdeksänvuotias. Kurkistelin orastavia pullistumia paidankauluksesta epäuskosta ja häpeästä pihisten ja ymmärsin, että suhteestamme oli tuleva traumaattinen.
Pienet palleroiset rinnanalut sai onneksi talvella piiloon paksuilla villapaidoilla. Mutta kesällä oli jo toinen juttu. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen sivistymätön suurileukainen kotonamme vieraillut ukko kajautti ilmoille, että "tyttö on ruvenna naesistummaan". Näitä kommentteja tuli sitten jatkossa säännöllisin väliajoin. "Oho, tytöllä on ruvenna tissit kasvammaan!" "Mitkäs pallot ne tuossa?" Tällainen jäätävä moukkamaisuus oli 80-luvun agraari-Suomessa täysin jokapäiväistä ja hyväksyttyä. Tai no, äitini ei välttämättä pitänyt näistä kommenteista, mutta ei hän ehättänyt kommentoijia nuhtelemaankaan - hänelle kaikenlaiset vähänkään seksuaalisuuteen viittaavat ilmiöt olivat melko hankalia puheenaiheita. Ei, meillä ei todellakaan missään vaiheessa rupateltu niitä näitä vauvojen tekemisestä, kuukautisista ja pimppikarvoista.
Kun olin kymmenen tai yksitoista, rintani olivat jo niin isot, että olisin tarvinnut rintaliivit. Pelkkä ajatuskin puistatti. Kun olin kesällä aikuisen serkkuni luona kylässä, hän ehdotti, että voisi ostaa minulle urheilurintsikat. Lehahdin kirkkaanpunaiseksi ja takeltelin, että en halua sellaisia.
Lopulta ensimmäiset rintsikkani osti äidin serkun vaimo. Liivit olivat valkoiset ja yksinkertaiset, Anttilan tavaratalosta. Puin ne päälleni, eikä niistä sitten sen enempää puheltu. Rintaliivit olivat toisaalta siinä mielessä hyvät, että ne tekivät rinnoista huomaamattomat. Rintaliivien ansiosta ne hölskyivät vähemmän paidan alla. Piti enää vaan varoa, että rintsikat eivät vahingossakaan näkyisi paidan alta.
Opettelin tekemään villapaitoja itse. Sain tehtyä ainakin yhden tosi ison.
Ala-asteella ei ollut ketään, jolla olisi ollut vastaavanlaisia ongelmia. Ei ke-tään.
Yläasteelle siirtyessäni sain melko välittömästi liikanimen Lollo. Se oli jonkin aikaa aika puuduttavaa. Muistan ikuisesti sen hetken, kun luokkakaverini ensimmäisen kerran huokaisi, että sulla on sentään muotoja mutta kun minä olen tämmöinen kauhea lauta. Se oli niin vallankumouksellista, niin järisyttävä paradigman muutos, että minut olisi voinut tyrmätä höyhenellä.
Esiymmärrykseni siitä, että rintavarustuksesta saattoi olla statuskilpailumielessä hyötyäkin, alkoi kehittyä. Ysiluokalla uskaltauduin laittamaan päälleni mustan, vartalonmyötäisen bodyn. En ole koskaan ollut mikään kaunotar, mikä ei sinänsä ole vaikuttanut elämääni mitenkään ihmeellisesti sillä en myöskään ole koskaan ollut erityisen ulkonäköorientoitunut, mutta muistan, että musta body tuntui mukavalta. Naiselliselta. Ehkä vähän rohkealtakin.
Rintani olivat saapuneet elinkaarensa siihen pisteeseen, jossa ne alkoivat saada osakseen kaikenlaista myönteistä huomiota. Tein havaintoja siitä, että huomion kiinnittymistä rintoihin oli mahdollista halutessaan ohjailla pukeutumisella. Ookoo, kiva juttu. Sekin oli hassua, että joskus jonku satunnaisen keskustelukumppanin katse liimautui rintoihin eikä silmiin.
Rintojeni vaellusvuodet kestivät kauan, sillä perheen aika koitti vasta yli kolmikymppisenä. Muistan, miten nännipihat alkoivat raskauden aikana tummua ja kauhistuin: herra paratkoon, tämmöisiksikö nämä nyt jää? Olin hirvittävän huolissani siitä, tulisiko minulta maitoa ja pystyisinkö imettämään. Nännini näyttivät vääränkokoisilta ja -muotoisilta. Venyttelin ja vanuttelin niitä mielestäni paremmin vauvan suun myötäisiksi ja tihrustin, näkyisikö yhtään tippaa maitoa. Kerran loppuraskaudessa sain suureksi riemukseni tiristettyä tipan keltaista nestettä toisesta rinnasta. Ehkä sieltä sittenkin tulisi!
Kun vauva syntyi, huomasin kuitenkin, että maitohommat olivat mainettaan vaikeampia. Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä, ja se lähti ottamaan vauhtia keskolasta. Jäin yksin osastolle murehtimaan maito- ja tissiasioita. En ollut lainkaan varma siitä, että maito nousisi, ja huolestuneena ramppasin sairaalan maitopumpulla heruttamassa.
Yön aikana rintani olivat paisuneet kivikoviksi ja valtavan suuriksi. Vannon, että ne olivat ainakin koripallon kokoiset. Vauva ei tahtonut saada kunnon imuotetta pienestä rinnanpäästä; se lipsutti ja haukkoi tyhjää. Lypsin sille maitoa pulloon. Omahoitajani katseli mietteliäänä megalomaanisia rintojani ja kysyi, olisinko kiinnostunut äidinmaidonluovutuksesta. Hän sai minut ylipuhuttua, ja palasin kotiin kymmenen kiloa painavan raskaan valurautapumpun kanssa. Pumppuhommat onnistuivat alusta asti, mutta imetyksen kanssa olikin sitten toinen juttu. Vauva itki koko ensimmäisen yön kotona; sillä oli nälkä. Olin epätoivoinen ja peloissani. Minulla oli rinnat täynnä maitoa - miten oli mahdollista, että vauvani joutui huutamaan kurnivaa vatsaansa näiden pakkautuneesta maidosta kipeiden melonien äärellä?
Aamuvarhaisella mieleeni yhtäkkiä muistui, että ystävättäreni oli tuonut minulle pussillisen kaikenlaista turhanpäiväistä vauvakamaa. Olin luomuihmisiä enkä ymmärtänyt niiden hilavitkuttimien päälle mitään. Nyt muistin, että tavaroiden joukossa oli myös jonkinlainen silikonilättänä, joka muistutti muodoltaan hiukan ihmisnänniä. Ainoa ero oli, että se oli suurempi. Hetken mielijohteesta nousin ylös, astelin keittiöön ja haparoin silikonilättänän tavarapussista. Huuhtelin sen, asetin rinnalleni, astelin takaisin makuuhuoneeseen ja tarjosin silikoninänniä epäröiden vauvalleni.
Vauva nappasi silikonitötteröön kiinni kuin hauki uistimeen. Sitten se alkoi syödä. Se söi niin, että maito tippui sieraimista. Sitten se röyhtäisi ja nukahti.
Olin löytänyt rintakumin.
Rintakumista tuli pelastukseni, ja myös molempien lasteni pelastus. Toisen lapseni syntyessä olin unohtanut ottaa kumin mukaani synnyttämään lähtiessä. Tyttärelläni oli syntyessään suussa yksi pikkuruinen hammas, ja hän roikkui pienellä hampaallaan rinnanpäissäni puolitoista vuorokautta lähes ilman nukkumataukoja. Lopputuloksena oli niin kipeät nännit, että itkin ja imetin. Pyysin rintakumeja sairaalasta, mutta heillä oli antaa hätäavuksi vain tuttipullon tutti, jonka viritin rinnan päälle. Kun mieheni toi rintakumin kotoa, rauha laskeutui maahan.
Minusta tuli verrattoman hyvä maidontuottaja. Imetin yhteensä viisi vuotta ja tuotin siinä sivussa 86 litraa äidinmaitoa luovutukseen. Kyllä, 86. Se tuntuu minusta edelleenkin täysin käsittämättömältä. Kaupan maitohyllyllä yritän kuvitella 86 tölkin röykkiötä ja laskeskelen, kuinka moni vastasyntynyt mahtoi saada tuotoksistani mahansa täyteen.
Rinnoistani, noista kiusankappaleista ja huomiopyydyksistä, oli paljastunut aivan uusi puoli. Ne olivat täynnä elämää. Solmin suhteeni niihin uudelleen. Pyysin niiltä anteeksi kaikkea sitä häpeilyä, piilottelua ja vähättelyä, jota ne olivat joutuneet kestämään.
Kuukausi sitten vasenta rintaani alkoi särkeä. Särky oli vihlovaa ja säteili pitkälle. Tein tavanomaiset tunnusteluni jo valmiiksi luovuttaneena; rintakudokseni on runsaista maitorauhasista johtuen kuin kynnöspeltoa, enkä varmaan huomaisi joukossa olevaa kasvainta, vaikka se olisi appelsiinin kokoinen. Menin terveyskeskukseen ja sain ajan mammografiaan.
Aikaa odotellessani kuitenkin ajattelin, että olen terveydestäni tilivelvollinen myös pienille lapsilleni. Minulla olisi varaa pistää tähän parisataa euroa. Soitin yksityiselle lääkäriasemalle ja sain ajan seuraavalle maanantaille.
Pelkäsin mammografiaa. Kyllä, olin googlettanut ja kuullut juttuja. Röntgenhoitaja oli jo aikuinen nainen, satoja ja tuhansia tissejä elämässään litistellyt. Laita kainalo ihan tänne eteen, hän sanoi ja rauhoitteli, että tämä ei varmaan sattuisi, puristaisi korkeintaan vähän aikaa. Ja se oli totta! Tutkimuksen tekeminen ei sattunutkaan, toisin kuin olin pelännyt. Yritin tarkkailla hoitajan ilmeitä ja eleitä, josko hän näkisi kuvissa jotain. Hänen ilmeensä pysyi kuitenkin peruslukemilla.
Mammografian jälkeen oli ultraääni. Lääkäri astui huoneeseen, kun pötköttelin paperoidulla pritsillä ilman paitaa. Hän esitteli itsensä.
"Joo, aika tavalla mastopaattiset nämä sinun rinnat tosiaan on, ja kun se kudos on tällaista, niin hyvä että tulit näyttämään, oli jo hyvä aika", hän aloitti verkkaisesti ja vereni oli seisahtua.
"Mutta ei niissä mitään pahaa missään nimessä näkynyt."
Lämmin tunne valahti läpi koko kehoni.
Lääkäri jatkoi puhettaan mastopaattisista rinnoista ja siitä, miten ne usein kipuilivat. Että parin vuoden välein olisi hyvä käydä näyttämässä. Minä pötköttelin, kuuntelin, hymyilin ja halusin halata itseäni siitä kohdasta, missä ne vietävän pussukat lepäsivät hyvin palvelleina, ihan kivan näköisinä ja sisältä möykkyisinä kuin hernepussit.
Voi että osasitte säikäyttää.
En tiedä, miten rintojeni tarina tästä jatkuu. Ne ovat nyt eläneet nuoruutensa ja työvuotensa. Aika ajoin ne viihtyvät mieheni kämmenessä, joskus nelivuotias vielä imaisee nostalgiasyistä saunassa rintaa toivoen, että saisi sieltä edes yhden pienen lirpsahduksen maitoa. Mutta muuten ne viettävät ansaittuja eläkepäiviä, tyhjän panttina. Ja niin ne varmaan tästä eteenpäin tekevät jatkossakin, jos vain terveyttä riittää.
Toisaalta, eikös se olemaan oppiminen ole juuri se juttu.
Pienet palleroiset rinnanalut sai onneksi talvella piiloon paksuilla villapaidoilla. Mutta kesällä oli jo toinen juttu. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen sivistymätön suurileukainen kotonamme vieraillut ukko kajautti ilmoille, että "tyttö on ruvenna naesistummaan". Näitä kommentteja tuli sitten jatkossa säännöllisin väliajoin. "Oho, tytöllä on ruvenna tissit kasvammaan!" "Mitkäs pallot ne tuossa?" Tällainen jäätävä moukkamaisuus oli 80-luvun agraari-Suomessa täysin jokapäiväistä ja hyväksyttyä. Tai no, äitini ei välttämättä pitänyt näistä kommenteista, mutta ei hän ehättänyt kommentoijia nuhtelemaankaan - hänelle kaikenlaiset vähänkään seksuaalisuuteen viittaavat ilmiöt olivat melko hankalia puheenaiheita. Ei, meillä ei todellakaan missään vaiheessa rupateltu niitä näitä vauvojen tekemisestä, kuukautisista ja pimppikarvoista.
Kun olin kymmenen tai yksitoista, rintani olivat jo niin isot, että olisin tarvinnut rintaliivit. Pelkkä ajatuskin puistatti. Kun olin kesällä aikuisen serkkuni luona kylässä, hän ehdotti, että voisi ostaa minulle urheilurintsikat. Lehahdin kirkkaanpunaiseksi ja takeltelin, että en halua sellaisia.
Lopulta ensimmäiset rintsikkani osti äidin serkun vaimo. Liivit olivat valkoiset ja yksinkertaiset, Anttilan tavaratalosta. Puin ne päälleni, eikä niistä sitten sen enempää puheltu. Rintaliivit olivat toisaalta siinä mielessä hyvät, että ne tekivät rinnoista huomaamattomat. Rintaliivien ansiosta ne hölskyivät vähemmän paidan alla. Piti enää vaan varoa, että rintsikat eivät vahingossakaan näkyisi paidan alta.
Opettelin tekemään villapaitoja itse. Sain tehtyä ainakin yhden tosi ison.
Ala-asteella ei ollut ketään, jolla olisi ollut vastaavanlaisia ongelmia. Ei ke-tään.
Yläasteelle siirtyessäni sain melko välittömästi liikanimen Lollo. Se oli jonkin aikaa aika puuduttavaa. Muistan ikuisesti sen hetken, kun luokkakaverini ensimmäisen kerran huokaisi, että sulla on sentään muotoja mutta kun minä olen tämmöinen kauhea lauta. Se oli niin vallankumouksellista, niin järisyttävä paradigman muutos, että minut olisi voinut tyrmätä höyhenellä.
Esiymmärrykseni siitä, että rintavarustuksesta saattoi olla statuskilpailumielessä hyötyäkin, alkoi kehittyä. Ysiluokalla uskaltauduin laittamaan päälleni mustan, vartalonmyötäisen bodyn. En ole koskaan ollut mikään kaunotar, mikä ei sinänsä ole vaikuttanut elämääni mitenkään ihmeellisesti sillä en myöskään ole koskaan ollut erityisen ulkonäköorientoitunut, mutta muistan, että musta body tuntui mukavalta. Naiselliselta. Ehkä vähän rohkealtakin.
Rintani olivat saapuneet elinkaarensa siihen pisteeseen, jossa ne alkoivat saada osakseen kaikenlaista myönteistä huomiota. Tein havaintoja siitä, että huomion kiinnittymistä rintoihin oli mahdollista halutessaan ohjailla pukeutumisella. Ookoo, kiva juttu. Sekin oli hassua, että joskus jonku satunnaisen keskustelukumppanin katse liimautui rintoihin eikä silmiin.
Rintojeni vaellusvuodet kestivät kauan, sillä perheen aika koitti vasta yli kolmikymppisenä. Muistan, miten nännipihat alkoivat raskauden aikana tummua ja kauhistuin: herra paratkoon, tämmöisiksikö nämä nyt jää? Olin hirvittävän huolissani siitä, tulisiko minulta maitoa ja pystyisinkö imettämään. Nännini näyttivät vääränkokoisilta ja -muotoisilta. Venyttelin ja vanuttelin niitä mielestäni paremmin vauvan suun myötäisiksi ja tihrustin, näkyisikö yhtään tippaa maitoa. Kerran loppuraskaudessa sain suureksi riemukseni tiristettyä tipan keltaista nestettä toisesta rinnasta. Ehkä sieltä sittenkin tulisi!
Kun vauva syntyi, huomasin kuitenkin, että maitohommat olivat mainettaan vaikeampia. Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä, ja se lähti ottamaan vauhtia keskolasta. Jäin yksin osastolle murehtimaan maito- ja tissiasioita. En ollut lainkaan varma siitä, että maito nousisi, ja huolestuneena ramppasin sairaalan maitopumpulla heruttamassa.
Yön aikana rintani olivat paisuneet kivikoviksi ja valtavan suuriksi. Vannon, että ne olivat ainakin koripallon kokoiset. Vauva ei tahtonut saada kunnon imuotetta pienestä rinnanpäästä; se lipsutti ja haukkoi tyhjää. Lypsin sille maitoa pulloon. Omahoitajani katseli mietteliäänä megalomaanisia rintojani ja kysyi, olisinko kiinnostunut äidinmaidonluovutuksesta. Hän sai minut ylipuhuttua, ja palasin kotiin kymmenen kiloa painavan raskaan valurautapumpun kanssa. Pumppuhommat onnistuivat alusta asti, mutta imetyksen kanssa olikin sitten toinen juttu. Vauva itki koko ensimmäisen yön kotona; sillä oli nälkä. Olin epätoivoinen ja peloissani. Minulla oli rinnat täynnä maitoa - miten oli mahdollista, että vauvani joutui huutamaan kurnivaa vatsaansa näiden pakkautuneesta maidosta kipeiden melonien äärellä?
Aamuvarhaisella mieleeni yhtäkkiä muistui, että ystävättäreni oli tuonut minulle pussillisen kaikenlaista turhanpäiväistä vauvakamaa. Olin luomuihmisiä enkä ymmärtänyt niiden hilavitkuttimien päälle mitään. Nyt muistin, että tavaroiden joukossa oli myös jonkinlainen silikonilättänä, joka muistutti muodoltaan hiukan ihmisnänniä. Ainoa ero oli, että se oli suurempi. Hetken mielijohteesta nousin ylös, astelin keittiöön ja haparoin silikonilättänän tavarapussista. Huuhtelin sen, asetin rinnalleni, astelin takaisin makuuhuoneeseen ja tarjosin silikoninänniä epäröiden vauvalleni.
Vauva nappasi silikonitötteröön kiinni kuin hauki uistimeen. Sitten se alkoi syödä. Se söi niin, että maito tippui sieraimista. Sitten se röyhtäisi ja nukahti.
Olin löytänyt rintakumin.
Rintakumista tuli pelastukseni, ja myös molempien lasteni pelastus. Toisen lapseni syntyessä olin unohtanut ottaa kumin mukaani synnyttämään lähtiessä. Tyttärelläni oli syntyessään suussa yksi pikkuruinen hammas, ja hän roikkui pienellä hampaallaan rinnanpäissäni puolitoista vuorokautta lähes ilman nukkumataukoja. Lopputuloksena oli niin kipeät nännit, että itkin ja imetin. Pyysin rintakumeja sairaalasta, mutta heillä oli antaa hätäavuksi vain tuttipullon tutti, jonka viritin rinnan päälle. Kun mieheni toi rintakumin kotoa, rauha laskeutui maahan.
Minusta tuli verrattoman hyvä maidontuottaja. Imetin yhteensä viisi vuotta ja tuotin siinä sivussa 86 litraa äidinmaitoa luovutukseen. Kyllä, 86. Se tuntuu minusta edelleenkin täysin käsittämättömältä. Kaupan maitohyllyllä yritän kuvitella 86 tölkin röykkiötä ja laskeskelen, kuinka moni vastasyntynyt mahtoi saada tuotoksistani mahansa täyteen.
Kuukausi sitten vasenta rintaani alkoi särkeä. Särky oli vihlovaa ja säteili pitkälle. Tein tavanomaiset tunnusteluni jo valmiiksi luovuttaneena; rintakudokseni on runsaista maitorauhasista johtuen kuin kynnöspeltoa, enkä varmaan huomaisi joukossa olevaa kasvainta, vaikka se olisi appelsiinin kokoinen. Menin terveyskeskukseen ja sain ajan mammografiaan.
Aikaa odotellessani kuitenkin ajattelin, että olen terveydestäni tilivelvollinen myös pienille lapsilleni. Minulla olisi varaa pistää tähän parisataa euroa. Soitin yksityiselle lääkäriasemalle ja sain ajan seuraavalle maanantaille.
Pelkäsin mammografiaa. Kyllä, olin googlettanut ja kuullut juttuja. Röntgenhoitaja oli jo aikuinen nainen, satoja ja tuhansia tissejä elämässään litistellyt. Laita kainalo ihan tänne eteen, hän sanoi ja rauhoitteli, että tämä ei varmaan sattuisi, puristaisi korkeintaan vähän aikaa. Ja se oli totta! Tutkimuksen tekeminen ei sattunutkaan, toisin kuin olin pelännyt. Yritin tarkkailla hoitajan ilmeitä ja eleitä, josko hän näkisi kuvissa jotain. Hänen ilmeensä pysyi kuitenkin peruslukemilla.
Mammografian jälkeen oli ultraääni. Lääkäri astui huoneeseen, kun pötköttelin paperoidulla pritsillä ilman paitaa. Hän esitteli itsensä.
"Joo, aika tavalla mastopaattiset nämä sinun rinnat tosiaan on, ja kun se kudos on tällaista, niin hyvä että tulit näyttämään, oli jo hyvä aika", hän aloitti verkkaisesti ja vereni oli seisahtua.
"Mutta ei niissä mitään pahaa missään nimessä näkynyt."
Lämmin tunne valahti läpi koko kehoni.
Lääkäri jatkoi puhettaan mastopaattisista rinnoista ja siitä, miten ne usein kipuilivat. Että parin vuoden välein olisi hyvä käydä näyttämässä. Minä pötköttelin, kuuntelin, hymyilin ja halusin halata itseäni siitä kohdasta, missä ne vietävän pussukat lepäsivät hyvin palvelleina, ihan kivan näköisinä ja sisältä möykkyisinä kuin hernepussit.
Voi että osasitte säikäyttää.
En tiedä, miten rintojeni tarina tästä jatkuu. Ne ovat nyt eläneet nuoruutensa ja työvuotensa. Aika ajoin ne viihtyvät mieheni kämmenessä, joskus nelivuotias vielä imaisee nostalgiasyistä saunassa rintaa toivoen, että saisi sieltä edes yhden pienen lirpsahduksen maitoa. Mutta muuten ne viettävät ansaittuja eläkepäiviä, tyhjän panttina. Ja niin ne varmaan tästä eteenpäin tekevät jatkossakin, jos vain terveyttä riittää.
Toisaalta, eikös se olemaan oppiminen ole juuri se juttu.
Kommentit
Lähetä kommentti