Olen herännyt kirjoittamattomuuskoomasta. Kooman etiologiaa: jos kirjoittaa työkseen ja tuottaa opintojen takia joka käänteessä viiden sivun esseitä, voi näköjään äkkiä alkaa tuntua siltä, että minkä tahansa asian reflektointi tviittiä pidemmässä kirjallisessa muodossa on turhaa. Miksi kirjoitan, kenelle tai mihin tarkoitukseen? Ketä kiinnostaa? Mitä väliä sillä on, mitä minä kaikista maailman ihmisistä täällä pohdin ja ajattelen?
Aika usein tuntuu siltä, että tähän maailmaan ei tarvita enää yhtään enempää sanoja eikä sanojia. Kaikki tässä maailmassa on jo vähintään kertaalleen sanottu. Maailma on täynnä esimerkiksi kirjastoja, jotka ovat täynnä kirjoja, joita ihmiset ovat jo aikoja sitten lakanneet lukemasta. Tunnen kirjaston myyntihyllyllä aina epämääräistä surua. Kirjat, joita kukaan ei enää halua avata, ovat kuin kuolleita. Niiden ruumiita myydään eurolla minun kaltaisilleni, jotka säälivät niitä ja haluavat antaa niille vielä hetken tekohengitystä, ennen kuin ne vetävät viimeisen henkäyksensä omassa kirjahyllyssäni, pölyhunnun alla.
Siitä tuli mieleeni muuan ilta erään taiteilijatuttavani ateljeessa. Olin ehkä kolmekymppinen. Meitä oli piskuinen seurue, joka oli jostakin syystä törmännyt Kalliossa ja päättänyt kokoontua taiteen (ja pussikaljan) äärelle paikallisen taideyhteisön tiloihin. Tuttavani on ekspressionisti; hän tekee intuitiivisella maalaustavalla fantastisen ihania, suurikokoisia töitä, joissa hän tutkii muun muassa viivaa ja sen rytmiä. Saimme kunnian seurata hänen työskentelyään, ja siinä taivaskokemusta hipovassa kalliolais-vallilalaisessa taideatmosfäärissä sitten intouduimme jonkun nuorukaisen kanssa kiivailemaan taiteen funktiosta. Minä en ollut koskaan opiskellut estetiikkaa ja tunsin huonosti tähän liittyvää teoriaa, mutta tällaiset pikkuseikat eivät niihin aikoihin useinkaan jarruttaneet halujani päästä pätemään vähän joka käänteessä tyhjänpäiväisillä retorisilla rakennelmilla, jotka eivät ikinä olleet edes omia ajatuksiani. Nytkin minulla oli vahva käsitys taiteen oikeutuksesta. Koska olin - ja olen ehkä vieläkin - normatiivisuuteen taipuvainen, olin kovasti mieltynyt sellaiseen (jostain kopioimaani) ajatukseen, että taide on ajanut asiansa, jos
1) taide saavuttaa jonkun, joka kokee sen ja jos
2) tämä kohtaaminen synnyttää kokijassaan jonkinlaisen reaktion. Ihan sama, saako se itkemään, nauramaan vai pulauttamaan yrjöt - olennaista on se, että kokijassa tapahtuu jotakin.
Seurueeseemme liittynyt nuori, ilmeisen älykäs ja ensituntumalla emotionaalisesti jokseenkin vilpoisen oloinen nuori herra - ja sivumennen sanoen aivan suurenmoinen keskustelukumppani - sen sijaan piti ajatustani naiivina. Hänen mukaansa taiteella ei ollut mitään sen itsensä ulkopuolella olevaa funktiota. Taide itse oli taiteen tehtävä. Muistan, miten radikaalilta ajatus tuntui, ja miten tietynlaiseen ajattelutapaan koulittu mieleni tappeli sitä vastaan. Siinäpä jääkylmän nihilistinen kehäpäätelmä. Saatoinpa mielessäni miettiä, että siinä oli taas yksi märkäkorvainen nuorisolainen, joka oli oppinut lukiossa, miten oman tietämättömyytensä voi maskeerata nuoreksi neroudeksi olemalla joka käänteessä eri mieltä, kriittinen tai kyyninen.
Sittemmin olen onnistunut liennyttämään närkästykseni ja löytänyt monia erilaisia teorioita taiteen funktiosta. Myös tapaamani nuoren neron ajatus on saanut uusia tulokulmia: ehkä taide todella vain on jonkinlainen ihmisessä piilevän luomisvoiman ilmentymä, sen ulkoinen muoto, vähän kuin pakkasessa hengityksestä syntyvä huurupilvi. Ja vaikka se ei koskaan onnistuisi kurkottamaan tekijäänsä kauemmas, vaikka kukaan ei sitä näkisi, katsoisi tai kokisi, niin ehkä se silti liikuttaa jotakin. Taide saa tekijänsä käyttämään taitojaan ja kurkottamaan johonkin: kauneuteen, omaan ymmärrykseensä, tunteisiinsa. Se saa tekijänsä tuntemaan. Se voi olla eräänlaista puhetta, sielun tai alitajunnan hengitystä. Joskus tällä hengityksellä on puhdistava tai korjaava vaikutus, vaikka emme itse sitä edes havaitsisi.
Erään potilaani taideteoksia. Hän lahjoitti teoksiaan meille hoitajille lähes päivittäin ja sanoi, että voisimme laittaa ne vaikka vessan seinälle. Minä tein työtä käskettyä. Taidenäyttely oli edellisessä kodissamme pitkään esillä ja ilahdutti niiden vuosien aikana monia vessassakävijöitä. Teokset ovat yksityiskokoelmassani tallessa vieläkin, ja toiveissani on saada ne joskus vaikkapa laminoitua, jotta saan ne uudelleen esille - tämä olisi varmasti myös taiteilijan itsensä toive. Hän antoi luvan myös kuvien verkkojulkaisuun, mutta kyllä nämä ovat livenä parhaimmillaan.
Jätän nämä taideanalogiat tähän, sillä en todellakaan halua rinnastaa omia tekstejäni taiteeseen. Ajattelinpahan vain, että joillekin ihmisille kirjoittaminen voi olla se korvaava sisäisen hengityksen muoto, jonka kautta on mahdollista tulla osalliseksi taiteen... hm, terveysvaikutuksista.
Ainakin tuntuu tosi hyvältä kirjoittaa juuri nyt.
Istuin tähän aikomuksenani vatvoa yhtä toista koolla alkavaa juttua, jonka vuoksi väsähdin keväällä pahanpäiväisesti enkä halunnut sitäkään vähää ajatella yhtä toista koolla alkavaa juttua. Mutta nyt huomaankin kirjoittaneeni siitä toisesta koolla alkavasta jutusta. Ja no joo, kumpikin muuttaa maailmaa, tavoittelivatpa ne sitä itsetarkoituksellisesti tai eivät.
Koolla alkavaa kesää itse kullekin!
p.s. Ja kyllä minä vieläkin olen niin maailmanparantaja, että pakkohan minun on uskoa taiteen suurempiin, toista ihmistä kohti kurkottaviin mahdollisuuksiin. Komppaan ilomielin vaikka Jaana Venkulan ajatuksia siitä, miten taide voi toimia tienä erilaisuuden kohtaamiseen ja ymmärtämiseen.
p.p.s. Kiitos Annalle, että inspiroit minuakin kirjoittamaan. Olet aarre!
Aika usein tuntuu siltä, että tähän maailmaan ei tarvita enää yhtään enempää sanoja eikä sanojia. Kaikki tässä maailmassa on jo vähintään kertaalleen sanottu. Maailma on täynnä esimerkiksi kirjastoja, jotka ovat täynnä kirjoja, joita ihmiset ovat jo aikoja sitten lakanneet lukemasta. Tunnen kirjaston myyntihyllyllä aina epämääräistä surua. Kirjat, joita kukaan ei enää halua avata, ovat kuin kuolleita. Niiden ruumiita myydään eurolla minun kaltaisilleni, jotka säälivät niitä ja haluavat antaa niille vielä hetken tekohengitystä, ennen kuin ne vetävät viimeisen henkäyksensä omassa kirjahyllyssäni, pölyhunnun alla.
Siitä tuli mieleeni muuan ilta erään taiteilijatuttavani ateljeessa. Olin ehkä kolmekymppinen. Meitä oli piskuinen seurue, joka oli jostakin syystä törmännyt Kalliossa ja päättänyt kokoontua taiteen (ja pussikaljan) äärelle paikallisen taideyhteisön tiloihin. Tuttavani on ekspressionisti; hän tekee intuitiivisella maalaustavalla fantastisen ihania, suurikokoisia töitä, joissa hän tutkii muun muassa viivaa ja sen rytmiä. Saimme kunnian seurata hänen työskentelyään, ja siinä taivaskokemusta hipovassa kalliolais-vallilalaisessa taideatmosfäärissä sitten intouduimme jonkun nuorukaisen kanssa kiivailemaan taiteen funktiosta. Minä en ollut koskaan opiskellut estetiikkaa ja tunsin huonosti tähän liittyvää teoriaa, mutta tällaiset pikkuseikat eivät niihin aikoihin useinkaan jarruttaneet halujani päästä pätemään vähän joka käänteessä tyhjänpäiväisillä retorisilla rakennelmilla, jotka eivät ikinä olleet edes omia ajatuksiani. Nytkin minulla oli vahva käsitys taiteen oikeutuksesta. Koska olin - ja olen ehkä vieläkin - normatiivisuuteen taipuvainen, olin kovasti mieltynyt sellaiseen (jostain kopioimaani) ajatukseen, että taide on ajanut asiansa, jos
1) taide saavuttaa jonkun, joka kokee sen ja jos
2) tämä kohtaaminen synnyttää kokijassaan jonkinlaisen reaktion. Ihan sama, saako se itkemään, nauramaan vai pulauttamaan yrjöt - olennaista on se, että kokijassa tapahtuu jotakin.
Seurueeseemme liittynyt nuori, ilmeisen älykäs ja ensituntumalla emotionaalisesti jokseenkin vilpoisen oloinen nuori herra - ja sivumennen sanoen aivan suurenmoinen keskustelukumppani - sen sijaan piti ajatustani naiivina. Hänen mukaansa taiteella ei ollut mitään sen itsensä ulkopuolella olevaa funktiota. Taide itse oli taiteen tehtävä. Muistan, miten radikaalilta ajatus tuntui, ja miten tietynlaiseen ajattelutapaan koulittu mieleni tappeli sitä vastaan. Siinäpä jääkylmän nihilistinen kehäpäätelmä. Saatoinpa mielessäni miettiä, että siinä oli taas yksi märkäkorvainen nuorisolainen, joka oli oppinut lukiossa, miten oman tietämättömyytensä voi maskeerata nuoreksi neroudeksi olemalla joka käänteessä eri mieltä, kriittinen tai kyyninen.
Sittemmin olen onnistunut liennyttämään närkästykseni ja löytänyt monia erilaisia teorioita taiteen funktiosta. Myös tapaamani nuoren neron ajatus on saanut uusia tulokulmia: ehkä taide todella vain on jonkinlainen ihmisessä piilevän luomisvoiman ilmentymä, sen ulkoinen muoto, vähän kuin pakkasessa hengityksestä syntyvä huurupilvi. Ja vaikka se ei koskaan onnistuisi kurkottamaan tekijäänsä kauemmas, vaikka kukaan ei sitä näkisi, katsoisi tai kokisi, niin ehkä se silti liikuttaa jotakin. Taide saa tekijänsä käyttämään taitojaan ja kurkottamaan johonkin: kauneuteen, omaan ymmärrykseensä, tunteisiinsa. Se saa tekijänsä tuntemaan. Se voi olla eräänlaista puhetta, sielun tai alitajunnan hengitystä. Joskus tällä hengityksellä on puhdistava tai korjaava vaikutus, vaikka emme itse sitä edes havaitsisi.
Erään potilaani taideteoksia. Hän lahjoitti teoksiaan meille hoitajille lähes päivittäin ja sanoi, että voisimme laittaa ne vaikka vessan seinälle. Minä tein työtä käskettyä. Taidenäyttely oli edellisessä kodissamme pitkään esillä ja ilahdutti niiden vuosien aikana monia vessassakävijöitä. Teokset ovat yksityiskokoelmassani tallessa vieläkin, ja toiveissani on saada ne joskus vaikkapa laminoitua, jotta saan ne uudelleen esille - tämä olisi varmasti myös taiteilijan itsensä toive. Hän antoi luvan myös kuvien verkkojulkaisuun, mutta kyllä nämä ovat livenä parhaimmillaan.
Jätän nämä taideanalogiat tähän, sillä en todellakaan halua rinnastaa omia tekstejäni taiteeseen. Ajattelinpahan vain, että joillekin ihmisille kirjoittaminen voi olla se korvaava sisäisen hengityksen muoto, jonka kautta on mahdollista tulla osalliseksi taiteen... hm, terveysvaikutuksista.
Ainakin tuntuu tosi hyvältä kirjoittaa juuri nyt.
Istuin tähän aikomuksenani vatvoa yhtä toista koolla alkavaa juttua, jonka vuoksi väsähdin keväällä pahanpäiväisesti enkä halunnut sitäkään vähää ajatella yhtä toista koolla alkavaa juttua. Mutta nyt huomaankin kirjoittaneeni siitä toisesta koolla alkavasta jutusta. Ja no joo, kumpikin muuttaa maailmaa, tavoittelivatpa ne sitä itsetarkoituksellisesti tai eivät.
Koolla alkavaa kesää itse kullekin!
p.s. Ja kyllä minä vieläkin olen niin maailmanparantaja, että pakkohan minun on uskoa taiteen suurempiin, toista ihmistä kohti kurkottaviin mahdollisuuksiin. Komppaan ilomielin vaikka Jaana Venkulan ajatuksia siitä, miten taide voi toimia tienä erilaisuuden kohtaamiseen ja ymmärtämiseen.
p.p.s. Kiitos Annalle, että inspiroit minuakin kirjoittamaan. Olet aarre!
En tunne taiteen määritelmiä, mutta minusta muotoilit tässä erittäin hyvän sellaisen. Kun on noin kaunis ja rikas kieli hyppysissä ja viisautta päässä, niin sen mukaista jälkeä pakkaa tulemaan. Niin että kirjoita, Nina rakas, vaikka et aina tietäisikään miksi!
VastaaPoista