Tipattoman tammikuun rinnalle on noussut kruununprinssi vegaanihaaste - toinen uuden vuoden elintapatraditio, joka on herättänyt kovasti kiinnostusta ja saanut palstamillimetrejä. Tässäkin tammikuussa ties kuinka moni uskaltautuu tekemään ristiretken vegaaniruokavalioon. Mutta onko ilmiö oikeasti olemassa, vai onko se vain jonkinlainen mielenkiinnosta ja huomiosta syntynyt tyhjä hypekupla?
Vegaanit haastaa, lihaa kuluu
Tiedetään, että kaikesta vegehulinasta huolimatta suomalaisten lihankulutus on kasvanut entisestään. Emme ole koskaan maailmanhistoriassa syöneet näin paljon lihaa. 60-luvulla, jolloin elintaso oli jo noussut sodanjälkeisestä, lihaa syötiin vajaat sata grammaa päivässä, noin 32 kiloa vuodessa. Ja se oli siihen maailmanaikaan paljon. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan nykyheikki vetelee lihaa 76 kiloa vuodessa eli reilut 200 g päivässä.
Miksi me syömme niin paljon lihaa? Makutottumusten ja ruokakulttuurin vuoksi, ja siksi, että lihan syöminen on helppoa. Jollain lailla tämä liittyy myös identiteettiin, ajatuksiin siitä, mitä on hyvä elämä ja hyvä ruoka, ehkä myös ravitsemukseen liittyviin uskomuksiin. Osittain päätään on nostanut asenne, vastakkainasettelusta bensaa liekkeihin saava "minun pihviini ette koske" -uho.
Se on kuitenkin jo käynyt selväksi, että tendenssi on vaarallinen. Se on vaarallinen paitsi ilmaston lämpenemisen kautta, myös siksi, että suolistosyövällä ja runsaalla lihan ja lihajalosteiden syömisellä on selvä yhteys. Ja tietenkin kaikkein hengenvaarallisinta se on niille eläimille, jotka tulevat syödyiksi - tärkeä näkökulma monille meistä tämäkin.
Mikä on lihajalanjälkeni?
Minä paljastan tässä vaiheessa korttini. En oikein tässäkään asiassa usko totaalikieltoihin. Kun ihmiseltä kieltää jonkin asian vastoin hänen sataprosenttista suostumustaan ja tahtoaan, tai jos muutosvoima tähän rajoitukseen tulee pääosin ulkoisesta painostuksesta ja paineesta, muutos ei tahdo onnistua. Kiellettyyn asiaan alkaa liittyä kielletyn hedelmän makua. Ja jotenkin toivoisin, että myös lihan syömiseen liittyvä muutos olisi pohjimmiltaan iloinen ja myönteinen.
Ajattelen myös, että tätä ilmastopulmaa ei ratkaista sillä, että viisi prosenttia väestöstä syö vegaaniruokaa. Homman olisi jollakin tavalla muututtava niin, että mahdollisimman moni runsaasti lihaa syövä onnistuisi vähentämään. Eli että lihan kulutus väestötasolla vähenisi - vaikkapa sitten sinne 60-luvun lukemiin. Tähän ei tarvita totaalikieltoja, ei enempää vegaaneja eikä oikein mitään muutakaan radikaalia - vain myönteinen ja houkutteleva aura tämän muutoksen ympärille sormella osoittelun ja vastakkainasettelun sijaan, sekä ehkä vähän poliittista tahtoa jotta kulutusvalintoihin voitaisiin vaikuttaa myös hinnoittelun avulla.
Itse ajattelen tämän asian kohdallani "elinikäisenä lihajalanjälkenä"; kuinka monta eläintä vähemmän tällä maapallolla on minun käyntini jälkeen. Mitä vähemmän lihaa valitsen, sitä pienempi on se lihavuori, jonka tulen elämäni aikana syöneeksi. Jos odotettavissa oleva elinikä pyörii suomalaisnaisella siellä 85 vuoden paremmalla puolen, niin kyse ei ole ihan pikkujutusta: se reilut 200 grammaa lihaa päivässä vaikkapa 60 vuoden ajan olisi sellaiset 4 500 kiloa. En nyt jaksa lähteä mitään ruhonpainojuttuja laskemaan, mutta ymmärrätte, että kun emme kuitenkaan syö koko eläintä päineen ja sorkkineen, niin tuohon saa jo teurastaa aika pitkän rivin rypsipossua ja aberdeen angusta.
En silti torppaa vegaanihaastetta. En todellakaan. Me tarvitsemme näitä retkiä toisenlaisiin valintoihin voidaksemme sitten tehdä niitä arjessa, joko joustavasti fleksaten tai ikuisen vegaanivalan vannoneina. Kuka mitenkin.
Minun vegaanihaasteeni
Itse siirryin viime vuonna hyväksi toviksi vegaaniruokavalioon. Ei tainnut olla tammikuu. Otin silti haasteen vastaan mieheltäni, jota kiinnosti kokeilla. Kun minä vastaan meillä ruokahuollosta, niin kokeilun onnistuminen edellytti minun sitouttamistani tähän ihmiskokeeseen. Mies oli aika hyvin ja pitkään kelkassa, mutta minä vein homman vielä vähän pidemmälle. Vegaaniruokailua kesti kohdallani monta kuukautta, jos ei oteta huomioon sitä, että fleksasin toisinaan mielestäni järkevissä kohdissa lakto-ovoon (eli esim. en välttämättä keitellyt itselleni puuroa kauramaitoon, jos muut söivät lehmänmaitoon keitettyä).
Näin lyhyen kokeilun terveysvaikutuksista ei voi sanoa oikein juuta eikä jaata, mutta toki olo tuntui todella kevyeltä, painonhallinta oli naurettavan helppoa (vähensin samalla myös sokeria), ruokavalion toteuttaminen ei ollut todellakaan niin vaikeaa kuin olin kuvitellut, ja päivässä kului helposti ehkä 700-800 g kasviksia.
En ollut huolissani proteiininsaannista enkä oikein mistään muustakaan - laskeskelin ja pohdiskelin itsekseni, että ruokavalio oli todennäköisesti ravitsemuksellisesti hyvinkin täysipainoinen ja ehkä laadukkaampikin kuin lakto-ovo, kun vain muisti huolehtia esimerkiksi viljojen valitsemisesta täysjyvänä, palkokasvien syömisestä ja niistä kasviksista. Kun olen kotoisin mustimmasta Pohjois-Karjalasta, sydäntautien Mekasta, niin toki kiehtoi myös se ajatus, että eläinperäiset rasvat oli eliminoitu ruokavaliosta kokonaan. Kävin mittauttamassa kolesteroliarvoni ja sain kaikkien aikojen huippulukemat. Mitään mielitekoja ei ollut, ja itse asiassa makumieltymyksetkin muuttuivat siinä ajassa niin, että moni eläinperäinen tuote lakkasi kokonaan kiinnostamasta.
...Mutta minusta ei tullut vegaania.
En muista, mihin vegaanihomma sitten loppui. Luultavasti henkiseen laiskuuteen; jossain vaiheessa olen varmaan vain lakannut edellyttämästä ruokavaliolta kaurasitä ja soijatätä ja lipsauttanut paremman puutteessa maitoa ja juustoa sekaan. Tai sitten mentiin sushille. Lohinigirit ovat ehkä se juttu, mitä jäisi ikävä, jos ryhtyisin täyspäiväiseksi vegaaniksi.
Itsestäni on hyvin yllättävää, että aika monenlaisia kieltoja sisältävästä ruokavaliosta palaaminen ei ole kuitenkaan potkaissut täydellä voimalla takaisin. En ole vetänyt juustoraastetta suoraan pussista enkä ahminut pellillistä lihapullia. Päinvastoin, moni asia muuttui jäädäkseen. Tämän kaiken sain, kun kokeilin vegaaniruokavaliota.
POST-VEGAANIELÄMÄN KYMMENEN PARASTA JUTTUA
1. Vegaaniruuat ovat tulleet arkiruokavalioomme jäädäkseen. Kokkaan aiempaa useammin vegaanista.
2. Jos muutos on helppo, pieni ja vaivaton, väännän ruuan vegaaniseksi. Jos se on kiinni kaurakermasta tai lihankorvikkeesta, olen messissä.
3. Vöner. Kun on mättöpäivä, valintani on vöner iskender. Söimme vöneriä myös kinkun sijaan jouluna.
4. Vegaaninen majoneesi. Jos en tee majoneesia kotona, ostan vegaanisen vaihtoehdon.
5. Thaimaan keittiö. Kookosmaitopohjaiset tai tuliset kirkasliemiset keitot ovat ihaninta ikinä, ja Aasia on muutenkin kaikenlaisen maidottoman ja juustottoman aarreaitta.
6. Kaslinkin kaurajuoma. Kahvimaitomme, josta ei ole enää paluuta.
7. Vegyun rouheinen kaura-spelttipuuro. Kun on kiire ja pitää saada pikalounas, tämä saa hyvälle mielelle. Maukasta, täyttävää ja ihana suutuntuma.
8. Smoothiet. Olen vähän kaikessa myöhäisherännäinen, mutta ehkä näin 40+ -ikäisenä on jo ihan hyvä aika tajuta, että smoothiekone ja kaksi pulloa kohentavat elämänlaatua häkellyttävällä tavalla.
9. Kurkumalatte. Tämä on jostain syystä parasta iKaffella. Lämmittävää, herkullista ja jollain oudolla tavalla tyynnyttävää. Kurkuman antioksidanttivaikutukset on tiedekin jo tunnustanut, eli tässäpä oikein hyvä vaihtoehto sille iänikuiselle punaviinille, ihmiset.
10. Myönteisempi asenne. On pakko sanoa, että elämäni varrelle mahtuu pitkä ajanjakso, jolloin vähän vierastin vegaaneja. Vegaaniuteen liittyi takavuosikymmeninä aika paljon ehdottomuutta, syyllistämistä ja sen kaltaista kerhoilua, jota kavahdan. Nyt, valtavirtaisemman ja popularisoidun veganismin uuden aallon myötä, on jotenkin helpompi hengittää. Minäkin uskalsin ostaa kaupasta ensimmäiset ravintohiivahiutaleeni ja valita kauragurttia ilman, että takaraivossa olisi kolkuttanut pelko siitä, että teen jotain väärin, että syön vahingossa hunajaa, että vieläkin kävelen nahkakengissä. Näitä voi valita, nämä ovat minullekin.
Ruoka on vain ravintoa - ja toisaalta taas.
Vegaanius ei ole taikaluoti. Kauramaidon hiilijalanjäljestä kulkee parhaillaan laskelmia, jotka eivät ole kovin imartelevia. Meidän koko elämäntapamme on niin loputtoman pitkälle prosessoitu, että napajäätiköitä ei härkistä syömällä pelasteta. Mutta on muita aspekteja, jotka saavat minut valitsemaan vegaanisia vaihtoehtoja aina, kun se on mahdollista ja luontevaa. Hinduilla on kiehtova ja kaunis tapa ajatella ravintoa: se, mitä syöt, muuttuu ruumiiksesi. Se, mitä syöt, muuttuu sinuksi, ja sinusta tulee sitä, mitä syöt. Tasapainoinen, hyvä elämä, ruumiin ja sielun terveys on kytketty näihin päivittäisiin valintoihin lukemattomilla ohuilla säikeillä. Minulla on hyvä mieli siitä, että ei juuri tällä hetkellä tarvitse murehtia ravintoasioita. Tuntuu järkevältä syödä enimmäkseen sitä, mikä on minulle hyväksi eikä vahingoita muita. Ja kun tällaisista valinnoista tulee arkisia ei tarvitse tuhlata kaikkea energiaansa ruokavalion miettimiseen tai vouhkata tämän päivän aamiaisestaan somen kaikilla kanavilla, vaan voi senkin ajan mietiskellä jotain ihan muuta.
Vegaanit haastaa, lihaa kuluu
Tiedetään, että kaikesta vegehulinasta huolimatta suomalaisten lihankulutus on kasvanut entisestään. Emme ole koskaan maailmanhistoriassa syöneet näin paljon lihaa. 60-luvulla, jolloin elintaso oli jo noussut sodanjälkeisestä, lihaa syötiin vajaat sata grammaa päivässä, noin 32 kiloa vuodessa. Ja se oli siihen maailmanaikaan paljon. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan nykyheikki vetelee lihaa 76 kiloa vuodessa eli reilut 200 g päivässä.
Miksi me syömme niin paljon lihaa? Makutottumusten ja ruokakulttuurin vuoksi, ja siksi, että lihan syöminen on helppoa. Jollain lailla tämä liittyy myös identiteettiin, ajatuksiin siitä, mitä on hyvä elämä ja hyvä ruoka, ehkä myös ravitsemukseen liittyviin uskomuksiin. Osittain päätään on nostanut asenne, vastakkainasettelusta bensaa liekkeihin saava "minun pihviini ette koske" -uho.
Se on kuitenkin jo käynyt selväksi, että tendenssi on vaarallinen. Se on vaarallinen paitsi ilmaston lämpenemisen kautta, myös siksi, että suolistosyövällä ja runsaalla lihan ja lihajalosteiden syömisellä on selvä yhteys. Ja tietenkin kaikkein hengenvaarallisinta se on niille eläimille, jotka tulevat syödyiksi - tärkeä näkökulma monille meistä tämäkin.
Mikä on lihajalanjälkeni?
Minä paljastan tässä vaiheessa korttini. En oikein tässäkään asiassa usko totaalikieltoihin. Kun ihmiseltä kieltää jonkin asian vastoin hänen sataprosenttista suostumustaan ja tahtoaan, tai jos muutosvoima tähän rajoitukseen tulee pääosin ulkoisesta painostuksesta ja paineesta, muutos ei tahdo onnistua. Kiellettyyn asiaan alkaa liittyä kielletyn hedelmän makua. Ja jotenkin toivoisin, että myös lihan syömiseen liittyvä muutos olisi pohjimmiltaan iloinen ja myönteinen.
Ajattelen myös, että tätä ilmastopulmaa ei ratkaista sillä, että viisi prosenttia väestöstä syö vegaaniruokaa. Homman olisi jollakin tavalla muututtava niin, että mahdollisimman moni runsaasti lihaa syövä onnistuisi vähentämään. Eli että lihan kulutus väestötasolla vähenisi - vaikkapa sitten sinne 60-luvun lukemiin. Tähän ei tarvita totaalikieltoja, ei enempää vegaaneja eikä oikein mitään muutakaan radikaalia - vain myönteinen ja houkutteleva aura tämän muutoksen ympärille sormella osoittelun ja vastakkainasettelun sijaan, sekä ehkä vähän poliittista tahtoa jotta kulutusvalintoihin voitaisiin vaikuttaa myös hinnoittelun avulla.
Itse ajattelen tämän asian kohdallani "elinikäisenä lihajalanjälkenä"; kuinka monta eläintä vähemmän tällä maapallolla on minun käyntini jälkeen. Mitä vähemmän lihaa valitsen, sitä pienempi on se lihavuori, jonka tulen elämäni aikana syöneeksi. Jos odotettavissa oleva elinikä pyörii suomalaisnaisella siellä 85 vuoden paremmalla puolen, niin kyse ei ole ihan pikkujutusta: se reilut 200 grammaa lihaa päivässä vaikkapa 60 vuoden ajan olisi sellaiset 4 500 kiloa. En nyt jaksa lähteä mitään ruhonpainojuttuja laskemaan, mutta ymmärrätte, että kun emme kuitenkaan syö koko eläintä päineen ja sorkkineen, niin tuohon saa jo teurastaa aika pitkän rivin rypsipossua ja aberdeen angusta.
En silti torppaa vegaanihaastetta. En todellakaan. Me tarvitsemme näitä retkiä toisenlaisiin valintoihin voidaksemme sitten tehdä niitä arjessa, joko joustavasti fleksaten tai ikuisen vegaanivalan vannoneina. Kuka mitenkin.
Minun vegaanihaasteeni
Itse siirryin viime vuonna hyväksi toviksi vegaaniruokavalioon. Ei tainnut olla tammikuu. Otin silti haasteen vastaan mieheltäni, jota kiinnosti kokeilla. Kun minä vastaan meillä ruokahuollosta, niin kokeilun onnistuminen edellytti minun sitouttamistani tähän ihmiskokeeseen. Mies oli aika hyvin ja pitkään kelkassa, mutta minä vein homman vielä vähän pidemmälle. Vegaaniruokailua kesti kohdallani monta kuukautta, jos ei oteta huomioon sitä, että fleksasin toisinaan mielestäni järkevissä kohdissa lakto-ovoon (eli esim. en välttämättä keitellyt itselleni puuroa kauramaitoon, jos muut söivät lehmänmaitoon keitettyä).
Näin lyhyen kokeilun terveysvaikutuksista ei voi sanoa oikein juuta eikä jaata, mutta toki olo tuntui todella kevyeltä, painonhallinta oli naurettavan helppoa (vähensin samalla myös sokeria), ruokavalion toteuttaminen ei ollut todellakaan niin vaikeaa kuin olin kuvitellut, ja päivässä kului helposti ehkä 700-800 g kasviksia.
En ollut huolissani proteiininsaannista enkä oikein mistään muustakaan - laskeskelin ja pohdiskelin itsekseni, että ruokavalio oli todennäköisesti ravitsemuksellisesti hyvinkin täysipainoinen ja ehkä laadukkaampikin kuin lakto-ovo, kun vain muisti huolehtia esimerkiksi viljojen valitsemisesta täysjyvänä, palkokasvien syömisestä ja niistä kasviksista. Kun olen kotoisin mustimmasta Pohjois-Karjalasta, sydäntautien Mekasta, niin toki kiehtoi myös se ajatus, että eläinperäiset rasvat oli eliminoitu ruokavaliosta kokonaan. Kävin mittauttamassa kolesteroliarvoni ja sain kaikkien aikojen huippulukemat. Mitään mielitekoja ei ollut, ja itse asiassa makumieltymyksetkin muuttuivat siinä ajassa niin, että moni eläinperäinen tuote lakkasi kokonaan kiinnostamasta.
...Mutta minusta ei tullut vegaania.
En muista, mihin vegaanihomma sitten loppui. Luultavasti henkiseen laiskuuteen; jossain vaiheessa olen varmaan vain lakannut edellyttämästä ruokavaliolta kaurasitä ja soijatätä ja lipsauttanut paremman puutteessa maitoa ja juustoa sekaan. Tai sitten mentiin sushille. Lohinigirit ovat ehkä se juttu, mitä jäisi ikävä, jos ryhtyisin täyspäiväiseksi vegaaniksi.
Itsestäni on hyvin yllättävää, että aika monenlaisia kieltoja sisältävästä ruokavaliosta palaaminen ei ole kuitenkaan potkaissut täydellä voimalla takaisin. En ole vetänyt juustoraastetta suoraan pussista enkä ahminut pellillistä lihapullia. Päinvastoin, moni asia muuttui jäädäkseen. Tämän kaiken sain, kun kokeilin vegaaniruokavaliota.
POST-VEGAANIELÄMÄN KYMMENEN PARASTA JUTTUA
1. Vegaaniruuat ovat tulleet arkiruokavalioomme jäädäkseen. Kokkaan aiempaa useammin vegaanista.
2. Jos muutos on helppo, pieni ja vaivaton, väännän ruuan vegaaniseksi. Jos se on kiinni kaurakermasta tai lihankorvikkeesta, olen messissä.
3. Vöner. Kun on mättöpäivä, valintani on vöner iskender. Söimme vöneriä myös kinkun sijaan jouluna.
4. Vegaaninen majoneesi. Jos en tee majoneesia kotona, ostan vegaanisen vaihtoehdon.
5. Thaimaan keittiö. Kookosmaitopohjaiset tai tuliset kirkasliemiset keitot ovat ihaninta ikinä, ja Aasia on muutenkin kaikenlaisen maidottoman ja juustottoman aarreaitta.
6. Kaslinkin kaurajuoma. Kahvimaitomme, josta ei ole enää paluuta.
7. Vegyun rouheinen kaura-spelttipuuro. Kun on kiire ja pitää saada pikalounas, tämä saa hyvälle mielelle. Maukasta, täyttävää ja ihana suutuntuma.
8. Smoothiet. Olen vähän kaikessa myöhäisherännäinen, mutta ehkä näin 40+ -ikäisenä on jo ihan hyvä aika tajuta, että smoothiekone ja kaksi pulloa kohentavat elämänlaatua häkellyttävällä tavalla.
9. Kurkumalatte. Tämä on jostain syystä parasta iKaffella. Lämmittävää, herkullista ja jollain oudolla tavalla tyynnyttävää. Kurkuman antioksidanttivaikutukset on tiedekin jo tunnustanut, eli tässäpä oikein hyvä vaihtoehto sille iänikuiselle punaviinille, ihmiset.
10. Myönteisempi asenne. On pakko sanoa, että elämäni varrelle mahtuu pitkä ajanjakso, jolloin vähän vierastin vegaaneja. Vegaaniuteen liittyi takavuosikymmeninä aika paljon ehdottomuutta, syyllistämistä ja sen kaltaista kerhoilua, jota kavahdan. Nyt, valtavirtaisemman ja popularisoidun veganismin uuden aallon myötä, on jotenkin helpompi hengittää. Minäkin uskalsin ostaa kaupasta ensimmäiset ravintohiivahiutaleeni ja valita kauragurttia ilman, että takaraivossa olisi kolkuttanut pelko siitä, että teen jotain väärin, että syön vahingossa hunajaa, että vieläkin kävelen nahkakengissä. Näitä voi valita, nämä ovat minullekin.
Ruoka on vain ravintoa - ja toisaalta taas.
Vegaanius ei ole taikaluoti. Kauramaidon hiilijalanjäljestä kulkee parhaillaan laskelmia, jotka eivät ole kovin imartelevia. Meidän koko elämäntapamme on niin loputtoman pitkälle prosessoitu, että napajäätiköitä ei härkistä syömällä pelasteta. Mutta on muita aspekteja, jotka saavat minut valitsemaan vegaanisia vaihtoehtoja aina, kun se on mahdollista ja luontevaa. Hinduilla on kiehtova ja kaunis tapa ajatella ravintoa: se, mitä syöt, muuttuu ruumiiksesi. Se, mitä syöt, muuttuu sinuksi, ja sinusta tulee sitä, mitä syöt. Tasapainoinen, hyvä elämä, ruumiin ja sielun terveys on kytketty näihin päivittäisiin valintoihin lukemattomilla ohuilla säikeillä. Minulla on hyvä mieli siitä, että ei juuri tällä hetkellä tarvitse murehtia ravintoasioita. Tuntuu järkevältä syödä enimmäkseen sitä, mikä on minulle hyväksi eikä vahingoita muita. Ja kun tällaisista valinnoista tulee arkisia ei tarvitse tuhlata kaikkea energiaansa ruokavalion miettimiseen tai vouhkata tämän päivän aamiaisestaan somen kaikilla kanavilla, vaan voi senkin ajan mietiskellä jotain ihan muuta.
Kommentit
Lähetä kommentti