Siirry pääsisältöön

Vähän ennen kuin kaikki muuttuu

Kun vasemmasta ja oikeasta kainalostani alkoi kuulua tasaista tuhinaa, pujottelin varovasti käsivarret pienten päiden alta ja otin ne taas omikseni. Pudottauduin sängyn päädystä lattialle, patjalle miehen viereen, jo pieneksi jääneen perhepedin lisäsiipeen.
Lämmin rinta lapaluitani vasten, silmäluomien takaisessa pimeässä, etsin unen polkuja. Vastaan hiipi ajatus, jota hätkähdin ja sitten tervehdin kohteliaasti, pysähdyin kuuntelemaan:
Ihan pian tulee päivä, kun tämä kerä purkautuu. Tähän liian ahtaaseen pesään tulee tyhjiä paikkoja, joita silitämme kämmenellä ja toivomme, että hetken ajan tuntuisi vielä se lämpö. Kuuluisi joka puolelta se hengitys.
Ja eräänä päivänä myös sinun ja minun on hyvästeltävä toisemme. Toinen lähtee, toinen jää eikä tiedä missä lämmittelisi.
Ollaan näin nyt, kun vielä ehditään.






Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Isot Koot

Olen herännyt kirjoittamattomuuskoomasta. Kooman etiologiaa: jos kirjoittaa työkseen ja tuottaa opintojen takia joka käänteessä viiden sivun esseitä, voi näköjään äkkiä alkaa tuntua siltä, että minkä tahansa asian reflektointi tviittiä pidemmässä kirjallisessa muodossa on turhaa. Miksi kirjoitan, kenelle tai mihin tarkoitukseen? Ketä kiinnostaa? Mitä väliä sillä on, mitä minä kaikista maailman ihmisistä täällä pohdin ja ajattelen? Aika usein tuntuu siltä, että tähän maailmaan ei tarvita enää yhtään enempää sanoja eikä sanojia. Kaikki tässä maailmassa on jo vähintään kertaalleen sanottu. Maailma on täynnä esimerkiksi kirjastoja, jotka ovat täynnä kirjoja, joita ihmiset ovat jo aikoja sitten lakanneet lukemasta. Tunnen kirjaston myyntihyllyllä aina epämääräistä surua. Kirjat, joita kukaan ei enää halua avata, ovat kuin kuolleita. Niiden ruumiita myydään eurolla minun kaltaisilleni, jotka säälivät niitä ja haluavat antaa niille vielä hetken tekohengitystä, ennen kuin ne vetävät viimeis...
1 kommentti
Lue lisää

Joie de vivre ja joukkoliikenne

 En kirjoita tätä blogia kenellekään. Se on vapauttavaa; ei ole edes tarpeen miettiä, minkälainen otsikko, aloitus tai nosto polskuttaisi hakukoneoptimoinnissa helpoimmin katiskaan, mikä koukuttaisi, mikä sokeeraisi, mikä pysäyttäisi. Sellaisia olen miettinyt työkseni nyt kuusitoista vuotta. Juuri nyt tuntuu mukavalta ihan vain kirjoittaa. Täällä pitäisi siivota. Mies, pyhimys ihmiseksi, lakaisi roskat lattialta ja täytti astianpesukoneen. Tyhjensin keittiön pöydän, laitoin liinan ja sytytin kynttilän. Näin on oikein hyvä. On vuoden viimeinen päivä. Vuosi oli paha rasti ihmiskunnalle, minä olin yksi muurahainen miljardien joukossa eikä siitä sen enempää. Mielessä on välähdyksiä ja ajatelmia. Ei mitään erityistä yhteenvetoa, punaista lankaa eikä synteesiä. En tiedä, olisiko syytä huolestua. Ihmisen aivot tapaavat toimia toisin; mieli rakentaa elämästä punosta, narratiivia, jossa kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on jokin tarkoitus joka paljastuu ehkä vasta paljon myöhemmin, kuljetaa...
Lähetä kommentti
Lue lisää

TIssit - yhden rintavarustuksen tarina

Rintani alkoivat kasvaa niin aikaisin, että siinä ei ollut mitään järkeä. Olin hädin tuskin yhdeksänvuotias. Kurkistelin orastavia pullistumia paidankauluksesta epäuskosta ja häpeästä pihisten ja ymmärsin, että suhteestamme oli tuleva traumaattinen. Pienet palleroiset rinnanalut sai onneksi talvella piiloon paksuilla villapaidoilla. Mutta kesällä oli jo toinen juttu. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen sivistymätön suurileukainen kotonamme vieraillut ukko kajautti ilmoille, että "tyttö on ruvenna naesistummaan". Näitä kommentteja tuli sitten jatkossa säännöllisin väliajoin. "Oho, tytöllä on ruvenna tissit kasvammaan!" "Mitkäs pallot ne tuossa?" Tällainen jäätävä moukkamaisuus oli 80-luvun agraari-Suomessa täysin jokapäiväistä ja hyväksyttyä. Tai no, äitini ei välttämättä pitänyt näistä kommenteista, mutta ei hän ehättänyt kommentoijia nuhtelemaankaan - hänelle kaikenlaiset vähänkään seksuaalisuuteen viittaavat ilmiöt olivat melko hankalia puheenaiheita. Ei...
Lähetä kommentti
Lue lisää