Eksistentiaalinen kriisi - hän on täällä taas

 Se oli sellainen vaaleanharmaa, epämääräinen harso jossakin mielen takaikkunassa. Se heilahteli näkökentässä, kun availin silmiäni kello kuudelta aamulla. Aamukahvin tuoksu ei saanut hymyilemään. Keittiön pöydät lainehtivat tiskejä. Ärsytti. Jokin oli nousemassa pintaan.

Lapset heräilivät itsekseen, tulivat kumpikin sanomaan huomenta omaan tapaansa. Kuopus kampesi syliin kiehnäämään, esikoinen liimautui kylkeen ihan liki, toivoi rapsutusta. Tein joogaharjoituksen, he katsoivat samalla lastenohjelmat. Menimme päiväkotiin bussilla. Jotenkaan ei tänään jaksanut sillä pulkalla.

Väsytti. Olin valvoskellut illalla, se teetteli tätä jotain outoa jo silloin. Tuijotellut pimeyteen, yrittänyt tyynnyttää mieltä hengittämällä syvään, rauhoittamalla ajatusten virtaa. Mutta viime yönä se ajatusten välinen kapea rako, johon katsoin, ei tarjonnut mitään tyynnyttävää tai lohdullista.

Keitin teetä. Huomasin, että siihen epämääräiseen oloon teki mieli keksiä koko ajan jotain lääkettä. Kun ei enää juo punaviiniä eikä tupakoi, teekin on sellaista: sitä saa eri makuisena ja voi pohtia, ruokkisiko fiilistä tänään paremmin chai latte vai piparminttu. Eipä ruokkinut mikään. Otin käyttöön kovat aseet. Yritin päteä. Ryhdyin vääntämään jotain uutta, jännittävää ammatillista, sellaisia juttuja joita aina aloitetaan tammikuussa ja uudistutaan. Ei tuntunut miltään.

Oli turvauduttava johonkin vielä järeämpään: eskapismiin. Määräsin itselleni tuplareseptejä unohdusta ja kuohuvaa ajatusten ja merkityksettömien asioiden virtaa, vuoroin Facebookin, Twitterin ja Instagramin selailua. Mutta ne Instagramin henkevät elämänohjeet ja inspiraationlähteet olivat laimentuneet tympeäksi velliksi, jota lusikoin peukalolla vauhtia antaen eteenpäin toivoen, että joukossa olisi jokin sattuma. Jotakin, joka veisi sen harmaan harson hetkeksi pois. Hetken kävi mielessä, että lähtisinkö kaupungille kiertelemään vaikka kauppoja. Olihan niitä kaikenmoisia ekokauppojakin, tiedä vaikka olisi tarjouksia näin tammikuussa. Tarvitsisinko ehkä uudet joogahousut? Tai jos kävisi syömässä, yksin?

Ei jumaliste. Nyt tarvittiin lisää teetä.

Mies tuli lounaalle. Lounasta ei ollut. Minä tuijotin konetta ja yritin saada aikaiseksi jotakin, josta olisin saanut onnistumisen kokemuksen. Mies avasi tonnikalapurkin. Nousin ylös, keitin riisiä ja kypsensin kasvikset. Syödessämme puhuimme siitä, että ihmiskunta on epäonnistunut ja tuhoontuomittu viritys. Kerroin eilisestä luennosta: kasvatuksen historiasta luennoinut proffa totesi, että mitään pimeää keskiaikaa ei koskaan ole ollutkaan.

"Jos haluatte minun mainitsevan jonkun oikeasti pimeän ajanjakson ihmiskunnan historiassa, niin se oli 1900-luku", hän sanoi. "Eivätkä odotukseni totta puhuen ole kovin korkealla tämän seuraavankaan suhteen."

Vasta, kun lyhyt päivä alkoi jo hämärtyä ja kiskoin lapsia kotiin yhdellä pulkalla (sillä joku uuvatti nappasi toisen matkaansa sillä välin, kun olin tägäämässä lapsia ulos lastenhoitajan kanssa), tajusin, että tämä tunne oli vanha tuttuni.

Siitä tuli joulukuun kuudentena päivänä kuluneeksi kymmenen vuotta. Sinä yönä istuin yksin kivassa helsinkiläisessä vuokrakaksiossani puoliparisängyllä ja itkin. 

Minulla oli kaikki asiat periaatteessa ihan loistavasti. Minulla oli kaikkea sitä, mitä ihmiset ylipäätään halajavat: ystäviä, hyvä elämä, harrastuksia, unelmaduuni. Matkustelin, minua paukutettiin töissä selkään, olin nuori ja hoikka ja mitä näitä on. Mutta minulla oli vähän sydänsuruja, ja siihen kaatui koko maailma. Olin ripustautunut ihmiseen, jolta en saanut vastakaikua koko sille järkälemäiselle rakkausmöhkäleelle, jonka olin vyöryttänyt hänen niskaansa. 

Sitä minä sitten istuin itkemässä. Mietin, miksi minä, jolla on näin paljon rakkautta annettavanani, en saa sitä takaisin samalla kauhalla. Se oli epäreilua. Pillitin, olin onneton ja valvoskelin. Ja kun en kerran saanut unta, aloin neuloa sukkaa. 

Joskus aamuyön tunteina tuntui siltä, kuin päähäni olisi syttynyt lamppu. Tajusin, että onnettomuuteni johtui siitä, että yritin niin kovasti tulla onnelliseksi. Yritin haalia itselleni onnea keinolla millä hyvänsä, ja jos en sitä saanut juuri niin kuin olin kaavaillut, aloin kiukutella. 

Jotenkin se siinä aamun valjetessa kirkastui minulle niin, että minun olisi käännettävä tämä virta päinvastaiseksi. Minun olisi ryhdyttävä virtaamaan sisältä ulospäin. 

Se oivallus muutti oikeastaan koko elämäni suunnan. Minusta ei tullut kummoistakaan pyhimystä, mutta en myöskään palannut entiselleni. Ehkä kerron siitä joskus myöhemmin. Pointtini on se, että se tunne, jota tunsin silloin yöllä sukkaa kutoessani, oli sukua tälle harmaalle harsolle.

Ja yhtäkkiä taas tajusin:

minusta oli tullut omaan napaani tuijottaja. Mietin loputtomiin, millä teellä rouvan päivä lähtisi käyntiin oikein mukavasti, millä tavoin hän tänään toteuttaisi itseään ja mässäilisi omalla erinomaisuudellaan. Palvoin hänen arvoisia makunystyjään, mielenailahduksiaan ja oikkujaan. Sovittelin muiden menoja hänen korkeutensa menojen ja kotkotusten mukaan. 

Liikaa, aivan liikaa kaikkea pyöri minun ympärilläni, ja mikä pahinta: muiden hyvinvointi oli aivan liikaa riippuvainen siitä, millä tuulella satuin milloinkin olemaan. 

Aloin tyhjentää tiskikonetta. Päiväkaudet olin manannut miestä, joka ei sitä täytä eikä tyhjennä, vaan antaa tiskipöydän purjehtia täydessä lastissa aamusta iltaan aina, kun tiskikonehommat eivät satu huvittamaan. Milloin minusta oli tullut tällainen omaa persustaansa palvova apina? Nostin kupin kerrallaan kaappiin. Ladoin lautaset, ne loputtomat teemukit ja aterimet koneeseen. Oli jo vähän helpompi hengittää.

Huomenna siivoan lastenhuoneen.

“Every act of love brings happiness; there is no act of love which does not bring peace and blessedness as its reaction.” 
― Swami Vivekananda, Karma Yoga: The Yoga of action