Perstuntumalta ajattelin, että ilmiön nimi olisi antimaterialismi - niinhän sitä tavataan usein arkipuheessa nimittää. Yllättäen internetissä ensimmäiseksi vastaan kävellyt sivistyssanakirja ei tunnista sellaista sanaa ollenkaan. Sanakirjan puolustukseksi on sanottava, että kuitenkin yritti parhaansa mukaan auttaa ja kertoi, että antimaterialismi rimmaa seuraavien sanojen kanssa:
kannibalismi, vandalismi, feodalismi, idealismi, realismi, arkirealismi, neorealismi,
inhorealismi, fotorealismi, surrealismi.
No. Minä nyt joka tapauksessa puhun ajattelutavasta tai elämänfilosofiasta, jossa pyritään irtautumaan jatkuvasta asioiden ja tavaroiden haluamisen kierteestä. Tiedättehän, miltä esimerkiksi keskiverto suomalainen ulkovarasto tai vaatekaappi näyttää? Juuri siksi. On ärsyttävää omistaa valtavat määrät tavaraa, jolla ei todellisuudessa ole mitään käyttöä. Meillä on esimerkiksi kasvikuivuri, jota käytetään vain muutamina viikkoina syksyisin. Sen säilyttämiseen tarvitaan kokonainen keittiön yläkaappi. Miksi jokaisella pitää nykyisin olla oma trampoliini, iskuporakone, omenasorvi, friteerauskeitin ja, hitto soikoon, kasvikuivuri? Lähikirjastostamme saa lainata kävelysauvoja, ompelukonetta, pianoa, kahvakuulaa ja tasapainolevyä. Voisiko kirjastoon tehdä tehdashallin kokoisen, harvoin tarvittavien tavaroiden lainauspisteen, josta saisi käydä lainaamassa - no, ehkä ei trampoliinia, mutta vohveliraudan, raclettegrillin, kaukoputken, kiikarit, retkiteltan, virvelin, retkikeittimen, krokettimailat?
Voisiko vaatteitakin lainata ja palauttaa, ilman että niitä tarvitsisi ostaa, käyttää kerran ja sitten unohtaa kaapin perälle?
Haluaminen on kuitenkin sitkeää tekoa. Se on lajityypillinen ominaisuus, ja se saa meidät luulemaan alinomaa, että onnellisuutta, iloa ja elämänlaatua on kätevää ja nopsaa lisätä hankkimalla tiettyjä asioita omaksi.
On asioita, jotka lisäävät elämänlaatua, eikä siitä ole mitään epäilystä. Minulle yksi tällainen asia on astianpesukone. Lapsuudessani minun tehtäväni oli tiskata. Vietin monta vuotta lapsuudestani tiskaamalla viiden hengen tiskit joka päivällisen jälkeen. Sitten meille ostettiin astianpesukone. Enää ei tarvinnut tiskata, riitti kun täytti koneen. Siitä jäi niin syvä positiivinen muistijälki, että pari vuotta sitten hankin tiskikoneen myös meille. Perheemme on paisunut nelihenkiseksi, ja vaikka tiskauksen hoitikin pääasiallisesti mies, nekin harvat tiskaukset tuntuivat vievän aikaa joltakin muulta, tärkeämmältä.
No, nyt tuijotan puhelinta sen ajan, jonka käyttäisin tiskaamiseen. Ja etsin tuskissani sellaista konetiskiainetta, joka ei saisi astioita haisemaan, maistumaan eikä tuntumaan epäilyttäviltä. Ei ihan puhdasta onnea tuonut tiskikonekaan, ei.
Tämä opettavainen tarina ei ole saanut minua oppimaan yhtään mitään. Tänä aamuna istuimme mieheni kanssa kahvilla. Dialogi meni jotenkin näin:
"Muistatko, kun tulin viime vuonna sieltä joogaretriitiltä ja syötiin jonkin aikaa tosi paljon vaan niitä salaatteja ja kasviskeittoja?"
"Joo. Se oli tosi kivaa. Ruuan jälkeen oli hyvä fiilis. Pitäisikö taas aloittaa?"
"Hyvä idea, voidaan aloittaa vaikka heti tänään."
"Meillä on kyllä nykyisin vähemmän rahaa kuin silloin. Salaattivärkit on aika kalliita."
"Olisipa kiva jos voisi kasvattaa talvellakin vaikka yrtit itse niin ei tarvitsisi ostaa."
"Mä näin Ikeassa sellaisen kasvihuoneen, jossa kasvoi salaattiakin. Niin siisti! Sieltä sai napsia lautaselleen mitä tykkäsi, suoraan ruukusta."
"Eikä. Oikeesti? Siistiä! Oota, mä katon googlesta."
(vimmaista googletusta)
"Joo. Täällä on aika paljonkin kaikenlaisia sisäkasvihuoneita. Isoja ja pieniä. Tuommoinen iso olisi kyllä siisti. Mutta se maksaa parisataa, ja sitten pitäisi hankkia siihen vielä lamputkin."
"Se mahtuisi hyvin tuohon sinun selän taakse."
"Niin mahtuiskin!"
Ja näin halumme syödä salaattia saa yhden pikkuruisen päiväunen myötä hintalapun. Kuinka paljon tämän äkkiä heränneen sisäkasvihuonehimon tyydyttäminen maksaisi? Ehkä kolme, neljäsataa euroa? Kuinka hitonmoiset kasvilamput sellaisen kolossin valaiseminen vaatisi, ja mikä olisi nousu sähkönkulutuksessa? Kuinka kauan mielemme jaksaisi pyörittää kehää, jossa tämä uusi mainio hankinta nostattaisi henkeä ja saisi meidät myhäilemään tyytyväisinä, että onpa siinä kerrassaan mahtava salaatinkasvatuskaappi?
Sitten joka paikkaan ehtivä nelivuotiaamme kävisi uppokastelemassa salaatit, ja ne kuolisivat. Ei jaksaisi laittaa uusia. Sähkön kuluttaminen on joka tapauksessa urpoa näinä kauheina ilmastokatastrofin aikoina, vaikka kuinka tekisi mieli leikkiä omavaraista ja hipsteriä. Paljon ekologisempaa käyttää minikasvihuonetta vaikka kirjahyllynä. Paitsi, että se olisi epäkäytännöllinen. Ja painava. Ja tekisi keittiön ahtaaksi.
Sillä neljälläsadalla eurolla saisi varmaan salaatit koko talveksi. Tai vähintään siksi aikaa, kun keittoa ja salaattia -hullutuksemme kestäisi. Se ei välttämättä kuitenkaan estä meitä hankkimasta sitä minikasvihuonetta, koska me ihmiset olemme pohjimmiltamme täysin tällaisten typerien mielen pohjavirtojen vietävissä.
Ei ihme, ettei se sanakirja ollut mistään antimaterialismista kuullutkaan. Hah! Ei sellaista varmaan ole edes olemassa.
kannibalismi, vandalismi, feodalismi, idealismi, realismi, arkirealismi, neorealismi,
inhorealismi, fotorealismi, surrealismi.
No. Minä nyt joka tapauksessa puhun ajattelutavasta tai elämänfilosofiasta, jossa pyritään irtautumaan jatkuvasta asioiden ja tavaroiden haluamisen kierteestä. Tiedättehän, miltä esimerkiksi keskiverto suomalainen ulkovarasto tai vaatekaappi näyttää? Juuri siksi. On ärsyttävää omistaa valtavat määrät tavaraa, jolla ei todellisuudessa ole mitään käyttöä. Meillä on esimerkiksi kasvikuivuri, jota käytetään vain muutamina viikkoina syksyisin. Sen säilyttämiseen tarvitaan kokonainen keittiön yläkaappi. Miksi jokaisella pitää nykyisin olla oma trampoliini, iskuporakone, omenasorvi, friteerauskeitin ja, hitto soikoon, kasvikuivuri? Lähikirjastostamme saa lainata kävelysauvoja, ompelukonetta, pianoa, kahvakuulaa ja tasapainolevyä. Voisiko kirjastoon tehdä tehdashallin kokoisen, harvoin tarvittavien tavaroiden lainauspisteen, josta saisi käydä lainaamassa - no, ehkä ei trampoliinia, mutta vohveliraudan, raclettegrillin, kaukoputken, kiikarit, retkiteltan, virvelin, retkikeittimen, krokettimailat?
 |
| Ja yleiskoneen, niitä hetkiä varten kun kuvittelee että sellaisella olisi tosi kätevää tehdä erilaisia taikinoita? |
Voisiko vaatteitakin lainata ja palauttaa, ilman että niitä tarvitsisi ostaa, käyttää kerran ja sitten unohtaa kaapin perälle?
Haluaminen on kuitenkin sitkeää tekoa. Se on lajityypillinen ominaisuus, ja se saa meidät luulemaan alinomaa, että onnellisuutta, iloa ja elämänlaatua on kätevää ja nopsaa lisätä hankkimalla tiettyjä asioita omaksi.
On asioita, jotka lisäävät elämänlaatua, eikä siitä ole mitään epäilystä. Minulle yksi tällainen asia on astianpesukone. Lapsuudessani minun tehtäväni oli tiskata. Vietin monta vuotta lapsuudestani tiskaamalla viiden hengen tiskit joka päivällisen jälkeen. Sitten meille ostettiin astianpesukone. Enää ei tarvinnut tiskata, riitti kun täytti koneen. Siitä jäi niin syvä positiivinen muistijälki, että pari vuotta sitten hankin tiskikoneen myös meille. Perheemme on paisunut nelihenkiseksi, ja vaikka tiskauksen hoitikin pääasiallisesti mies, nekin harvat tiskaukset tuntuivat vievän aikaa joltakin muulta, tärkeämmältä.
No, nyt tuijotan puhelinta sen ajan, jonka käyttäisin tiskaamiseen. Ja etsin tuskissani sellaista konetiskiainetta, joka ei saisi astioita haisemaan, maistumaan eikä tuntumaan epäilyttäviltä. Ei ihan puhdasta onnea tuonut tiskikonekaan, ei.
Tämä opettavainen tarina ei ole saanut minua oppimaan yhtään mitään. Tänä aamuna istuimme mieheni kanssa kahvilla. Dialogi meni jotenkin näin:
"Muistatko, kun tulin viime vuonna sieltä joogaretriitiltä ja syötiin jonkin aikaa tosi paljon vaan niitä salaatteja ja kasviskeittoja?"
"Joo. Se oli tosi kivaa. Ruuan jälkeen oli hyvä fiilis. Pitäisikö taas aloittaa?"
"Hyvä idea, voidaan aloittaa vaikka heti tänään."
"Meillä on kyllä nykyisin vähemmän rahaa kuin silloin. Salaattivärkit on aika kalliita."
"Olisipa kiva jos voisi kasvattaa talvellakin vaikka yrtit itse niin ei tarvitsisi ostaa."
"Mä näin Ikeassa sellaisen kasvihuoneen, jossa kasvoi salaattiakin. Niin siisti! Sieltä sai napsia lautaselleen mitä tykkäsi, suoraan ruukusta."
"Eikä. Oikeesti? Siistiä! Oota, mä katon googlesta."
(vimmaista googletusta)
"Joo. Täällä on aika paljonkin kaikenlaisia sisäkasvihuoneita. Isoja ja pieniä. Tuommoinen iso olisi kyllä siisti. Mutta se maksaa parisataa, ja sitten pitäisi hankkia siihen vielä lamputkin."
"Se mahtuisi hyvin tuohon sinun selän taakse."
"Niin mahtuiskin!"
Ja näin halumme syödä salaattia saa yhden pikkuruisen päiväunen myötä hintalapun. Kuinka paljon tämän äkkiä heränneen sisäkasvihuonehimon tyydyttäminen maksaisi? Ehkä kolme, neljäsataa euroa? Kuinka hitonmoiset kasvilamput sellaisen kolossin valaiseminen vaatisi, ja mikä olisi nousu sähkönkulutuksessa? Kuinka kauan mielemme jaksaisi pyörittää kehää, jossa tämä uusi mainio hankinta nostattaisi henkeä ja saisi meidät myhäilemään tyytyväisinä, että onpa siinä kerrassaan mahtava salaatinkasvatuskaappi?
Sitten joka paikkaan ehtivä nelivuotiaamme kävisi uppokastelemassa salaatit, ja ne kuolisivat. Ei jaksaisi laittaa uusia. Sähkön kuluttaminen on joka tapauksessa urpoa näinä kauheina ilmastokatastrofin aikoina, vaikka kuinka tekisi mieli leikkiä omavaraista ja hipsteriä. Paljon ekologisempaa käyttää minikasvihuonetta vaikka kirjahyllynä. Paitsi, että se olisi epäkäytännöllinen. Ja painava. Ja tekisi keittiön ahtaaksi.
Sillä neljälläsadalla eurolla saisi varmaan salaatit koko talveksi. Tai vähintään siksi aikaa, kun keittoa ja salaattia -hullutuksemme kestäisi. Se ei välttämättä kuitenkaan estä meitä hankkimasta sitä minikasvihuonetta, koska me ihmiset olemme pohjimmiltamme täysin tällaisten typerien mielen pohjavirtojen vietävissä.
Ei ihme, ettei se sanakirja ollut mistään antimaterialismista kuullutkaan. Hah! Ei sellaista varmaan ole edes olemassa.
Kommentit
Lähetä kommentti